Ilta on tyyni ja leppeä, Siinakin hiiviskelee vähän ulos mäkeen, jossa näkee Johanneksen istuvan. Hän puhelee ja hyrähtelee itsekseen, niin että Johanneskin kuulee: "lykniksetkin siinä niin kukkivat, lyknikset sano…" Hän tietää kukkien nimet Johanneksen kouluajoilta; silloin hän toi Johannekselle monta kasvia.
Ja Siina iloitsee salaa, kun naapuritöllin akka menee maantiellä ja näkee heidät siinä, mäessä iltahuvissa, hänet ja Johanneksen.
* * * * *
Kun Johannes tänään päivälliseltä päästyään ensin voiteli kenkänsä ja sitten rupesi partaansa ajamaan, ei Siina enää voinut hillitä itseään, vaan kysyi niin hyvänsuovan lempeällä äänellä kuin osasi:
— Aiotko sinä kauemmaksi mennä, kun niin laittelet?
Johannes ajeli juuri leuannippuaan eikä voinut heti vastata. Vasta pyyhkiessään veistä hän sanoi: "ei tiedä, vaikka ma kävisin vähän kauempanakin"; ja meni kamariin. Vähän päästä hän palasi ja kaulustaan venytellen sanoi painavasti:
— Minä lähden nyt Siintolaan, kai te neulotte napin minun takkiini.
Äänessä oli jotain suopeata, josta syystä Siina lankaa neulansilmään pujottaessaan, lyöttäysi leikkiä laskemaan.
— Jos minäkin tulen, sanoi hän niin tuttavallisesti ja samalla itsenäisesti, että se miellytti Johannesta. Peilin edessä yhä kireätä kaulustaan käsitellen hän sanoi hajamielisesti:
— Tulkaa — tulkaa.