Siina selitti sitten pitemmältä tätä asiaa: "Jos ma nyt sitten kerran tulen, kun on kaunis ilma, en tiedä koska ma olen käynytkään, ja jos myöhäinen tulee, niin ollaan yötä sitte…" Näitä puheita ei Johannes enää kuullut vaan hääri hyräillen kamarin puolelle. Hänelle oli samantekevää, tuliko äiti vai ei. Hän oli hiukan ikävystynyt ja ajatteli nyt käydä vaikka Siintolassa.
Siina oli pian valmis, esivaate edessä ja vaalea ristiraitainen liina päässä. Johanneksen mielestä hän oli oikein sievä, ja vaikka tällainen liian herttainen yhdessäolo aina hiukan etoi Johanneksen mieltä, oli hän nyt kuitenkin koko matkan hyvällä tuulella. Siina kulki milloin edellä milloin perässä, hyrähteli, silmä siirtyi mättäältä toiselle pitkin tuota pienoismaailmaa, joka heinäkuussa peittää maanpinnan. Luontoemo, joka kaikkialla hienotunteisesti lempeällä kauneudellaan koetti kiinnittää itseensä eri-ikäisiä lapsiaan, onnistui siinä helposti tämän vanhan inehmon suhteen. Nautinnosta hymähdellen hän kumartui poimimaan milloin vanamon, milloin orvokin, ja kun hän ei heittänyt ainoatakaan pois, karttui niistä sievä vihko matkan kuluessa…
Peltomäestä pääsi Siintolaan paitsi maantietä myös suvisia oikopolkuja myöten. Matka oli suurimmaksi osaksi asumatonta metsämaata, siellä joku pikku niittu latoineen, sen halki juokseva joki, täällä korkeampi puuton mäki, jossa viihtyy mansikka ja oravanmarja. Yhdessä kohden katkaisi taipaleen muuan Siintolan autioista torpista. Se oli ollut paraiksi niin kauan asumatta, että ihmistyön jäljet olivat painuneet ruohon ja pensaitten peittoon, ja koko asumus alueineen näytti hyvin runolliselta. Västäräkki ja leppälintu, hyvät serkukset, ahersivat kumpikin pesällään eivätkä voineet kyllin virskuttaa olonsa oivallisuutta. Mutta muuan horsma oli leikkisä. Se oli pujahtanut sisälle pirttiin ja pisti nyt punaista päätään ulos ikkuna-aukosta niinkuin joku peuhaava poikaviikari. Ja sitä sihinää, joka kävi pihamaan heinikossa poutapäivinä! Sen keskellä näyttivät surkeilta monet pikkuesineet, joita ihmiset joskus maailmassa olivat tarvitakseen tehneet ja sitten siihen jättäneet: aitan seinässä luokkapainin, navetan ovessa puulukko. Pirtin lattialla säilyi peilinkappaleita ja peräseinässä pieneen kalkkuun jätetty ikäkulu lusikka, kuin lähteneitten viimeinen sukkeluus. Kannatti kahlailla sihisevässä heinikossa ja panna pukunsa alttiiksi pistäytymällä pölyisiin huoneisiin etsimään noita ihmiskätten somia töitä. Ne puhuivat omaa syvää kieltänsä ja herättivät tunnelman. Siintolan tyttäret tekivätkin tänne mielellään huvimatkoja, kun heillä oli joku vieras Helsingistä. Alhaalla oli kahvinkeittoa varten erinomainen lähde, oikea korven aarre, johon liittyi tarujakin. (Siintolassa on kaikki arvokasta.) Pirtin seinällä oli syreenimaja hyvin säilynyt, ja siellä oli monta hauskaa hetkeä pidetty, suuremmissa joukoin — todellisuudessa, parittain — mielikuvituksessa.
Kun Siina ja Johannes pääsivät tähän asti, tuntui Siinasta siltä kuin Siintola olisi jo siinä paikassa. Alkumatkan tunnelma hävisi ja sijaan hiipi sama arka kylämieli, joka Siinan aina valtasi Siintolaan tullessaan, vaikka emäntä oli hänen sukulaisensa ja hän muutenkin Johanneksen toten oli siellä parempi tuttu. Kylämieli aiheutti, ettei hän tuossa autiossa asumuksessakaan nähnyt mitään syvää kauneutta, se ei kiinnittänyt ollenkaan hänen mieltään, hän tuskin näytti huomaavan sitä. Olisipa hän vain ollut jollain muilla matkoilla, silloin olisi hän varmaan sitä silmäillyt ja sanonut: "Vanhan Matin luokkapaininkin on niin siihen jäänyt seinään." Mutta nyt tuntui Siinasta, että Siintolan isäntä oli tästä juuri kulkenut, ehkä vielä haastematkoilla, (Herra varjelkoon ihmistä haasteilta!) silloin katsellut näitä paikkoja ja jättänyt jälkeensä jonkun näkymättömän hengen ja käskenyt sen sanoa ohikulkijoille: "Ei nämä parane katselemisesta, nämä ovat Siintolan, tosiperäisesti, laillisen kauppakirjan tuomion mukaan siltä kannalta kun kihlakunnanoikeus…" Kokonainen värsy noita kummallisia sanoja, joita ei käsittänyt, vaikka ne kuuluivat korvissa ihan tavalliselta puheelta.
Heinää kasvavien ränstyneitten peltosarkojen laidasta alkoi harvahko haka, jossa siellä täällä hohti valkoiselta hiljan sahattu kannonpää. Maa oli kuivaa, se kuulsi vaalean harmaana kissankäpälien, rönsyjen ja varpujen välistä ja täytti ilman poutaisella laitumen tuoksulla. Kylä läheni, tien mutkaan vilahti jo etäältä Siintolan siniharmaa pytinki laajojen suoviljelysten takaa, lahden pohjukan ja kuusia kasvavan riihimäen välitse.
Siina ja Johannes olivat vaiti koko suomatkan, kummallakin oli oma, puoliksi itsetiedoton tunnelmansa. Maa koveni vihdoin ja he tulivat riihen eteen, josta näkyi vaalea päärakennus, ikäänkuin äkkiä aivan lähelle siirtyneenä. Näkyi pääty ja takaseinä, ei yhtään ovea, akkuna akkunalta vain päästä päähän. Kivijalka jäi kirsikka- ja omenapuiden varjoon.
Siinä on Siintola.
* * * * *
Siinä nyt oli Siintolan talo ja tuossa, juuri puutarhanaidan vieressä sen isäntä otti muutamia askelia ja taas seisahti. Väki korjasi heinää, ja Siintolan isäntä pysyttelee kiireempinä aikoina työmaalla, ainakin jossain sen läheisyydessä. Sileäksi ajelluilla kasvoillaan vaisu ilme, joka helposti muuttuu hyväntahtoiseksi, hän liikuskelee talonsa tienoilla, ei ole juuri koskaan kotona, mutta ei kotoa poissakaan. Hän on miettiväinen ja sopuisa mies, mutta tarkka, tarkka… Että "Siintolan äijä" ryyppää aikalailla, sen tietää renkikin, mutta missä ja koska, sen tietävät vain muutamat mäkitupalaiset, tuollaiset kuudennella kymmenellä olevat ukot ja akat, joilla on pirtti ja perunamaa; joiden toimista ei oikein tiedä, mutta jotka kumminkin pysyvät sulilla ja hengissä ilman vaivaisapua. Siintola on heidän mieluinen vieraansa. Hän juo usein kahvia mäkituvissa. Mutta tarkka hän on. Kas kuinka hän askelia ottaessaan katselee maahan, mutta seisahdettuaan silmäilee maailmaa laajemmaltikin…
Siintolan isäntä kantaa arvokkaasti sen pikku huomion, jota hän samoin kuin koko talon väki talon ulkopuolellakin liikkuessaan herättää. Hän ei ole vähääkään herrastunut, mutta hän on siisti ja mukava mies, ei kiellä mielellänsä, jos häneltä jotain pyytää, mutta tahtoo vähin unohdella, mitä noin sivumennen on tullut lupailleeksi: puukuorman tai olkilyhteen. Aikojen päästä pyytäjä ilmestyy kyökkiin, ikäänkuin muistuttaakseen annettua lupausta. Emäntä rätisee jotain isännälle. Isäntä katsoo veikeästi hymyillen vieraaseen: "kylläs ymmärrät vaimoväen". Alkaa sitten hyväntahtoisesti kinailla, vieraan antaessa äänettömän kannatuksensa. Mene siinä sitten huomauttelemaan puukuormista…