Siintolan emäntä on vain hiukan lihavampi kuin tavallinen töllinemäntä, harmaaihoinen ja tavallisissa oloissa väsyneen näköinen. Hänen ilmeistään ja äänestään ymmärtää, että häntä alati kiusaa tämän maailman turhuus ja auttamaton typeryys. Joskus hän sanookin sanansa, hänen sisällään rupee käymään ikäänkuin jokin kone, joka tahdottomasti tärisyttää kasvojen lihaksia ja panee silmät liekehtimään. Kone käy aikansa kuin soimaan viritetty kello saaden koko uneliaan ympäristönsä ankarasti värisemään ja jättää lakattuaan korviin aaltoilevan jumotuksen. Hän on täällä kotonaan, sillä hän on Siintolan tytär, isäntä on muualta kotoisin.
Tyttäriä on koulutettu, salissa on fortepiano ja kamarissa telefoni.
Tyttärillä on jo kauan, ainakin viisitoista vuotta ollut hatut.
Suunnilleen yhtä monta vuotta sitten vanhin heistä toimitti Peltomäen
Johanneksen koulualalle.
Tällaisia kuvia väipähteli Siinan ja Johanneksen mielessä, kun he tallin ohitse tulivat pihaan, kyökin portaitten eteen. Kummallinen vetovoima oli Siintolan koko väessä. Johanneskin kotona heitä ivaili ja oikein lämpeni kuvaillessansa itsekunkin heidän luonteensa piirteitä. Ja Siina itse oli useamman kuin yhden kerran jäänyt siintolaisten rattailta silloin kun oli toivonut niillä pääsevänsä. Mutta siitä huolimatta äiti ja poika nytkin taas kauniina suvi-iltapäivänä saapuivat Siintolaan, mieli kummallakin kylävireessä.
He menivät sisään avoimesta kyökin ovesta. He olivat aina sitä tietä kulkeneet samoin kuin kaikki muutkin tutut ihmiset, sillä isonkuistin ovea ei käytetty muulloin kuin juhlatiloissa. Se narisi pahasti avatessa niinkuin vanha olento, jota suotta häiritään. Ja kun siitä pääsi sisälle, joutui saliin, jossa sorvatut huonekalut seisoivat paikoillaan ja sanoivat oudolle tulijalle: "Niin, tässä me seisomme, olemme jo kauan seisoneet." Siellä sai turhaan yskiä ja liikuskella, ei kukaan tullut.
Tosin ei kyökissäkään nyt ollut ketään, mutta siellä tuntui talon elämä. Laajan hellan alla lekutteli tuli, pata suitsutti ruuan lemua ja kärpäset kävivät myrkkylautasella. Viereiseen asuinkamariin oli ovi raollaan ja sieltä tulvi ompelukoneen rätinää. Kun se lakkasi, kuului vain pienen seinäkellon naksutus, kunnes vanhimman tyttären ääni kysyi jotain joltakin, joka taas oli seuraavassa kamarissa. Mitään vastausta ei tullut, ja ompelukone rupesi uudelleen rätisemään.
Siinan ja Johanneksen välillä oli matkalla vallinnut leppeä suopeus, Siina oli täysin sieluin kokenut sitä, mitä tuntee rakastetun olennon läheisyydessä. "Nyt on Johannes tuossa, ja siitä tulee tuomari, kiitos Jumalalle, että se on noin terve … nyt se on kotona, tuossa minun vierelläni, menemme Siintolaan…"
Mutta kyökkiin tultuaan meni Johannes rohkeasti kamarin puolelle ja jätti Siinan siihen, meni niinkuin se, joka tulee kotiinsa ja heti kiiruhtaa paikkoja katsomaan. Vaikka Siina siis jäi yksin, tuntui hänestä siltä, kuin olisi talossa kaikilla kiire ja hän tullut sopimattomaan aikaan, ollut hiukan tiellä. Kellon käynnistä, tulen risahtelusta, vieläpä kärpästen surinasta hän oli sellaista kuulevinaan. Mutta hän ei ollut sitä itsekseenkään huomaavinaan, katseli suopein silmin ympärilleen, liikahteli varovasti paikasta paikkaan ja odotteli. Portailta lähestyikin kuuluvin askelin kimakka hyräily, sieltä tuli keskimmäinen tytär Alma, kädessään jokin tuoppi, jonka laski matalan säilikön päälle, antoi kättä Siinalle ja sanoi: — "Onpa korpimaalaisiakin." Vaikka hän kätellessään pysähtyi, ei hänen käyntinsä tahti siitä sotkeutunut, vaan jatkui taas hellan ääreen, jossa hän raotti padan kantta, kohensi tulta ja kimakasti yskäisten (sen yskähdyksessäkin oli sellainen hieno värähdys) kehoitti Siinaa menemään kamarin puolelle. Siina ihan huojutteli ruumistaan, kylässäolon tunne ilmeni silmissä ja kasvoilla, kun Alma hääri sinne tänne, käväisi välillä ruokakammiossa ja mennessään sinne kysäisi jotain Siinalta. Vastatessaan tämä nousi ja puhellen lähestyi kammion ovea. Mutta silloin Alma jo tulikin sieltä pois ja meni hellan ääreen. Vähän päästä hän jälleen lähti ulos ja kehoitti silloin uudelleen Siinaa menemään kamarin puolelle. — —
Siina jäi taas yksin ja tunsi ympärillään suuren talon hengen, jota hän näytti kuuntelevan niinkuin jotain kaukaista ääntä kesäyönä. Avoin katse siirtyi paikasta toiseen pitkin tummenneita seiniä, ovia ja uunin kaakeleita, kunnes se jäi kiinni uunin ja lattian rajaviivaan, odottamaan kevyttä huokausta, joka ilmaisi, että ajatus oli samalla tavalla seisahtunut. Johanneksen ja vanhimman tyttären keskustelu oli painunut salia kohden, josta alkoi kuulua yhdellä sormella lyötyjä pianon kilahduksia.
Nuorimman tyttären Elman ääni lähestyi, käsi avasi jo kyökkiin aukenevaa ovea, mutta hän puhui vielä jotain taakseen kamariin päin.
— Älä vaan soitakaan, Iines, tule tänne, huusi hän ja viittoi etusormeaan koukistaen. Nyt hän käänsi kasvonsa ja silmänsä Siinaan päin. Niillä oli jo valmiina hymyilevä ilme, niin ettei hänen tarvinnut sitä vähääkään muuttaa tervehtiessään. Hänkin meni keittiön ääreen, otti kauhan, nosti vellipadan kantta ja rupesi ryystämään. Hän oli käynyt seminaarin, oli tanakka ruumiiltaan ja tarmokas puheiltaan. Siinasta hän ei näyttänyt paljoa perustavan, sanoi vain ohi mennen yli olkansa, mieli täynnä jotain tärkeämpää: