— Olettepa te kukkasiakin löytänyt.
— Toin sulle; aattelin että jos rupeisit miniäkseni, vastasi Siina innostuneena sukkeluuteensa, jonka Elma kuitenkin painoi alas vaitiololla. Siinan kasvoille jäi ajatukseton hyväntahtoinen ilme, hän unohtui katsomaan pihamaalle, sen ylälaidassa olevaan pirttirakennukseen ja alastomiin portaisiin. Vasen käsi orvokkitupsuineen lepäsi pöydällä naputellen kevyesti. Sormet vuoron perään jättivät kukat pöydälle ja taas nostivat niitä. Kukat jäivät lopultakin pöydälle, kun Elma ruokakammioon mennessään lausahti:
— Menkää kamarin puolelle, älkää täällä istuko.
— Täälläpä sinäkin olet, virkkoi Siina. Mutta juuri kun Siinan piti yrittää taas Elmankin perässä sinne ruokakammion ovelle, tulla sipsahti kamarista korea herrastyttö kevyin askelin kuin nuori varsa. Hän hymyili nätisti ja epäröi hiukan, pitikö antaa kättä vai eikö. Hän antoi sitten kättä ja katsoi Siinaa niinkuin olisi ollut tästä hyvin onnellinen.
— Kukas se tyttö onkaan … minä tunnekaan, puheli Siina myös suopeasti hymyillen.
— Se on nyt meidän nuorin, sanoi Elma.
— Vai niin, mutta pian se sitten onkin kasvanut, kun en ma vuottakaan ole poissa ollut ja sill'aikaa on noin koreaksi kerinnyt, pakisi Siina ja tunsi viehättyvänsä tyttöön.
Mutta tyttö pyrki muihin asioihin:
— Ai kuinka kauniita orvokkeja, huusi hän äänellä, jonka väristä huomasi, että hän oli oikeitten herrasväkien lapsi. — Saisinko minä yhden?
— Ne kuuluukin olevan miniän kukkasia, sanoi Elma ja siirtyili kylläisin askelin luo.