Tytöllä oli jo yksi kukka povellaan ja käsin sitä hellien hän hyppelehti pois Elman pistopuhetta paeten.
— Iines, huusi Elma. Ääni sisälsi muutakin kuin moitteen. Siinaan kyllästyneenä hän melkein työnsi tämän kamarin puolelle.
Vähän päästä alkaa ilmassa tuntua kahvin lemua, sellaisen ison talon vieraskahvin, joka lemahtaa vallan toisenlaiselta kuin Siinan oma kahvi siellä kotona. Siinan mieliala kohoo. Salista rupee kuulumaan nyt oikeata soittoa ja jostain salintakaisesta kamarista tulee vastaheränneen näköisenä emäntä ja tervehtii tuttavallisen välinpitämättömästi. Hän on ilmeisesti hyvällä päällä, alkaa itse järjestellä tarjotinta kamarin pöydälle, liikkuen hiukan väsynein askelin ja siinä sivussa aina suopeasti tutkaisten jotain asiaa Siinalta. Siina viihtyy oikein hyvin. Mitä hän siellä salissa tekisi, mitä hän soittokoneen näkemisestä kostuisi, vanha ihminen.
* * * * *
Mutta nyt on jo kahvit aikoja juotu, ja Siinan sielun sisimpään pyrkii tieto, ettei hän tule olemaan yötä Siintolassa. Puhelu emännän kanssa alkaa olla sillä asteella, jolloin se väsähtää. Siinan ainoa tuki on se, että Johannes on nuoren väen kanssa hävinnyt jonnekin. Vain vanhin tytär, Hilma, joka vieraista huolimatta jatkaa jotain omaa hommaansa, kulkee silloin tällöin Siinan ja emännän ohi. Siina on jo kerran yrittänyt laskea sille jotain leikkiäkin, mutta on saanut äreän vastauksen. Hilma on kookas ja järkevä ihminen, kasvoilla itsevaltias tyytymätön ilme. Hän sanoo kaikki sanottavansa tuskastuneen moitteen muodossa.
— Tarvitsee lähteä, jos kerran mennään, ei yöllä mihinkään mennä, tiuskaa hän ohi mennessään, saaden vanhan Siinan äkkiä nolostumaan.
— Mitäs sitä minulle sanot, en suinkaan minä lähde, vastaa emäntä, ja
Hilma menee menoaan.
Jos nyt olisi kuunnellut viereisestä huoneesta, olisi ensin kuullut
Siinan kysyvän supahduksen ja sitten emännän sanovan selvällä äänellä:
— En minä tiedä, mitkä huvit niillä on kirkolla…
… Nuoret tulevat sisään, ja vieras neiti Iines sanoo: