— Niin, ylihuomenna minä lähden, sanoi Johannes.
Siina kuuli sen nyt vasta, ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi. Johannes rykäisi tylysti sen huomattuaan ja lähti saliin, josta Elma punainen kansallispuku yllään tuiman näköisenä kiirehti jonnekin.
Hilmakin, vanhin tytär, tuli siihen hattu päässä, vaippa yllä ja happamin ilmein sanoi äidilleen niinkuin ei Siinaa olisi ollutkaan:
— Antaa Siinan olla yötä täällä, jos hän tahtoo.
— Olkoon vaan, en minä ole häntä kieltänyt, vastasi emäntä ja nauroi.
Lähtemistouhu kiihtyi. Jossain Hilma ja Elma täysissä pukeissa vaihtavat pari tulista sanaa, joiden tuloksena on, ettei Hilma menekään. Hevonen ajetaan esiin ja siihen nousevat ensimmäisinä Johannes ja vieras neiti. Heidän silmissään on toinen toisiinsa kohdistuva outo innostus. Siina huomaa sen kuin salaa, ja tämä huomio karmaisee käsittämättömällä tavalla hänen mieltään, niin että hän silmänräpäyksen ajan tuntee suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Mutta hän ravistaa sen pian pois, jääden odottamaan sopivaa tilaisuutta lähteäkseen. Hän on kahden Alman kanssa ja kysyy tältä:
— Etkö sinä menekään?
— En, vastaa Alma sellaisella äänellä kuin olisi hänellä joitain ilkeitä mielessään.
Kuorma lähtee liikkeelle. Hilma kävelee ensin, mutta nousee sitten portilla hänkin kärryihin. Avoimesta kamarin akkunasta katselevat lähtöä Alma ja Siina. Siina huutaa jotain sukkelaa äänellä, jonka pitäisi olla leikkisää, ja nauraa hiukan liian kovaa. Alma on sillaikaa mennyt hyräillen pois. Siina näkee lakastuneen kukkavihkonsa akkunalla ja menee kyökkiin hakemaan emäntää, kasvoillaan nauravan itkun himmerrys…
Siina löysi kyökistä isännän ja emännän ja huomasi heti, että he olivat riidelleet, sillä emännän suupielissä tempoili vielä kiukun jätteitä. Mutta isäntä oli Siinalle kovin ystävällinen ja sanoi vielä, kun Siina jo oli ulos tulossa: