— Mihinkä se nyt sellainen kiire on?
* * * * *
Kun kaikki ihmisen asiat ovat kauttaaltaan tuollaisessa vallan pienessä epäsoinnussa, tuntuu suloiselta istua jossain mitättömässä paikassa ja ajatella, että nyt tällä hetkellä ei yksikään ihminen osaa aavistaa tätä kohtaa, jossa olen. Ja noilta kiviltä, puilta ja kannoilta ei tule mitään mielipahaa, ja vaikka maailmassa tapahtuisi millaisia mullerruksia, niin eipä vain hiventäkään muutu se olo, joka täällä vanhastaan vallitsee. Vaikka tullaan ja sahataan metsästä suuret puut pois ja kannot vähän aikaa muistuttavat elävien olentojen katkaistuja kauloja, niin ei tarvita muuta kuin yhden kesän päivänpaisteet, kun sinne raiskiolle jo taas on asettunut oma häiriintymätön sävynsä. Ihminen, joka tulee sinne itkien, voi jo hetken päästä saada kummallisen halun nauraa, noin vain ilman asian aihetta vääntää kasvolihaksensa niin että syntyy oikein välittömän naurun ilme. Ja mieltä ihan ärsyttää, kun ei saavuta kyllin tehokasta ajatustakaan tulkitakseen kaiken sen rajatonta mitättömyyttä, jonka keskeltä on metsään paennut. Hymähtelee, melkein vääntelehtii ajatellessaan kaiken sen noloutta, jonka antoi häiritä mielensä viihdyttävää tasapainoa.
Ja kuivunut maa suitsuttaa lääkitsevää lemuansa ja jossain suhahtaa heikosti tuulenväre sen merkiksi, että ihminen on jo aikoja unohtanut sekä itkunsa että ne kiihtyneet ajatukset, jotka sitä seurasivat. Hän jo hyräilee ja silmissä viipyvä tulehdus vain lisää hänen tunnelmansa hempeyttä. Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan, mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asiain aallokkoon.
Kun pieni purtilo lahden tyvenestä joutuu avoveden laitaan, tyrskähtää se vettä täyteen. Se ei uppoa, mutta luovii ikänsä vesilastissa. Joku lapsi, jonka toiveissa ei vielä ole mitään asiallista, voi nähdä sen vaivan että vetää purtilon maihin, kaataa veden pois ja uittelee sitä sitten lahden tyvenessä.
Lapset ahertelevat mieluimmin sellaista, josta ei ole hyötyä.
* * * * *
Tämä ei kuulunut kertomukseen, vaikka tulikin puheeksi. Piti jatkaa siitä, kun Siina itki siellä kannon päässä istuessaan. Itkun syy oli tietysti niin henkilökohtaista laatua, että tuntuu tympeältä mennä sanomaan, miksikä sitä luulee. Mutta Siintolan Hilma, se tytär sen kyllä olisi sanonut, jos olisi ollut näkemässä. Olisi tullut ja mennyt ja moneen kertaan tuskitellut: "Kuka teidän mielenne sitten tietää, olisitte ollut yötä, eihän teitä kukaan pois käskenyt…"
Aikansa istuttuaan Siina huokasi ja lähti keventynein mielin. Matkan kuluessa ilma pimeni, ja pohjoinen taivas meni pilveen, niin ettei enää voinut erottaa lehtimetsäin vihreyttä. Luoteessa näkyi auringon jälkeen kuin punaista sauhua.
Autioitten töllien kohdalla lenteli lepakoita, ja Siina oli aina vähän päästä tallaamaisillaan sammakoita, joita hyppeli poikki tien. Taivaalla näyttäytyi silloin tällöin kuu ja sen läheisyydessä yksi tähti. Kaikki lähestyvän syksyn merkkejä.