Päästyään pirttiinsä lukkojen taakse Siina keitti itselleen kahvin. Senjälkeen hän istui kauan pöydän ääressä katsellen ulos suurentunein silmin. Siinä tuli yhtäkkiä mieleen poissaolevan Johanneksen ylihuominen lähtö. Mutta kun vain tuijotti yhteen kohtaan, niin ei sekään ajatus saanut valtaa, se vaihtui siihen, että Johannes nyt on siellä juhlissa. Kuin Siinan itsensä huomaamatta valuivat sitten ryppyisiä poskia pitkin jälkikyyneleet, tulkiten tyyntyneitä ajatuksia, jotka enimmäkseen olivat entisten aikojen muistelemista…
Elon virta vilahtelee
Nyt vielä aikojen päästä muistan elävästi sen tunteen, jonka vallassa olin eräänä joulukuun aamuna, kun heräsin asunnossani Helsingissä yhdessä Nannan kanssa… Se oli epämääräistä aavistelevaa pelkoa jostakin joka lähestyi. Herkkätuntoiset ihmiset kokevat sitä usein, etenkin jos hyvä onni ilman nähtävää syytä pitemmälti heitä suosii. Niinkuin joskus loppukesällä, kun ihana pouta päivä päivältä yhä jännittyy, niin että koko huikaiseva avaruus on täynnä kuumaa, hienoa, väräjävää sädettä; voi silloin yht'äkkiä tuo ääretön pilvettömyys tuntua kaamealta, niinkuin sen polttava hymyily olisi jonkin häikäilemättömän intohimon pakottama. Tai kuvitelkaa tainnuttavaa hyväilyä, joka vähitellen käy yhä arveluttavammaksi, kunnes ilmenee lopullinen tarkoitus: kuristaminen.
Tuollainen nimettömän vaaran lähestyminen vaikuttaa toisaalta kuin hienon-hieno stimulus. Sillä kertaa, josta tässä on puhe, minä pakenin sitä sisämaahan toivoen, että saisin sinne tiedon lähestyvästä tapauksesta, jonka tulosta olin aivan varma, vaikka en aavistanutkaan miltä taholta se tulisi. Mutta sitä ei kuulunut sinne, päinvastoin kaikki pikku tapaukset lisäsivät odotuksen sähköä. Istuessani siellä tammikuun päivänä eräällä ladonovella tunsin tosin hetkeksi vapautuneeni tuosta kammottavasta, se tuntui hetkeksi jääneen ympäröivien metsien ulkopuolelle, mutta tuollainen vapautuksen hetki antoi minun vain selvemmin tajuta koko painon suuruuden, varsinkin kun ymmärsin, että se taas kohta tuli laskeutumaan ympärilleni. Mikä on tuo paino? Kykenemättömyys onnen pitämiseen, onnen tuoma tuska.
Mitä voimakkaammin tällöin elää puhdasta aistielämää, sitä helpompaa on unohtaminen. On varottava hetkeäkään seisahtumasta, ettei tulisi katsoneeksi taakseen, mitä seuraa kintereillä. On odotettava jotain suurta vapauttavaa seikkaa. Jos sellainen tulee, seuraa tyyntymys ja rauhallinen olo, juoksu päättyy turvalliseen paikkaan, jossa ei ole ketään. Tapahtuu täydellinen, suloinen seisahdus koko elämän menossa. Sellaista olen nyt kokenut.
Kun näet sittemmin kävelin katua toistaen älyttömästi sanoja: "Nanna on kuollut, Nanna on kuollut!" — tuntui tuo näkymätön hyväilevä kuristus hiljallensa kirpoavan. Katsottuani hyvin kauan yhteen kohtaan liikutin jäseniäni, käänsin silmäni muualle ja näin ympärilläni paljon pieniä yksityiskohtia, jotka kummallisella tavalla tuntuivat olevan peräti tärkeitä tämän maailman kaikkeudessa. Kustakin tällaisesta pikkuhavainnosta alkoi ajatussarjoja, jotka lyhyessä ajassa kutoivat vahvan verhon sen eteen, mikä juuri on päättynyt, ja kiinnittivät sisäisen katseen uusille aloille, johtivat sielun ja mielen uuteen alkavaan kauteen…
Aikaiset aamuhetket oli vietetty minun asunnossani. Ensin oli oltu Seurahuoneella tanssiaisissa. Jo sinne mennessäni olin tuntenut vahvaa nimetöntä onnea ja tyydytystä, joka sitten lisääntymistään lisääntyi. Aluksi johtui ehkä iloni siitä, että istuessani iltahämyssä asunnossani olin tullut ajatelleeksi vanhempiani, päättänyt aikaisin aamulla lähteä sinne metsiin heidän luokseen, pitkän matkan taakse, tullut tästä päätöksestä malttamattomaksi ja lähtenyt illalla tanssiaisiin yötä kuluttamaan, aamua odottamaan. Melkein heti sisään tultuani näin toisella puolen salia Nannan. Hän oli taas tullut maalta kaupunkiin, ja nyt olimme molemmat tulleet tänne tanssiaisiin. Mieleni ailahti lämpöiseksi. Tätä siis oli se edellä vallinnut nimetön onnellisuuteni aavistanut.
Me emme rientäneet toistemme luo, katsoimme vain toisiimme emmekä kiirehtineet. Yleensä olimme sangen vähän puhuneet toistemme kanssa. Emme puhuneet mitään silloinkaan maalla tanssiaisissa, kun ensi kerran tapasimme, tai jos aluksi puhuimmekin jotain mitätöntä, niin emme kumpikaan kuunnelleet mitä sanoimme. Erään kuusiaidan takana syleilimme ja jo ensimmäisissä kosketuksissa syntyi meidän välillämme monta sanatonta sopimusta, ja ihanaa on, ettemme koko aikanamme niitä hiventäkään rikkoneet.
Me emme tavanneet usein, se oli meidän pelastuksemme, emmekä milloinkaan sopineet kohtauksesta. Meidän suhteemme oli intohimoinen, mutta se oli ikäänkuin aineeton, meidän ei tarvinnut ponnistella pidättyäksemme ruumiillisuuksista. Milloin jouduimme kosketuksiin, olimme tosiaan niissä avaruuksissa, joista runoilijat puhuvat, ja kun sieltä palasimme, kiiruhdimme eroamaan. Hyvästimme olivat aina lyhyet.
Tällaiset suhteet ovat harvinaisia, mutta niitä on, sen tiedän. Ne ovat vaikeita siitä syystä, ettei niissä enää ole mitään kehittymisen varaa ylöspäin, ja kauhistavaa on kuvitellakin pudottavan alas sellaisesta korkeudesta. Me olimme ehkä hiukan voimattomia, sillä ainakin minua, ja arvattavasti meitä kumpaakin, alkoi oudosti painostaa tuo valtava korkeus, vaikka kohosimmekin sinne vain silloin tällöin. Meidän sisimmässämme alkoi kuulua ääniä, jotka kysyivät, milloin ja minkälainen oli loppu oleva. Me lykkäsimme vastaamisen, ja vastaus tulikin sitten ulkoapäin jotenkin pian ja sellainen kuin se tuli…