Olimme siis Seurahuoneella, ja kaikki oli järjestetty kuin meitä varten, siellä oli myöskin Peltomäki morsiamineen ja Aartio. Nanna ja minä kohtasimme toisemme heidän seurassaan keveästi ja kiihtymättä. Aloimme viettää yötä yhdessä heidän kanssaan ja kaikki sujui hyvin. Odotimme hetkeämme, joka oli tuleva.
Kun sitten neljännellä aamutunnilla siirryimme meille, alkoi seuran yhteishenki laimentua. Muisteltiin pitkät tuokiot Hakalaa, Verneriä, omituista iloista miestä, joka nyttemmin oli hävinnyt jonnekin. Joku tuli siinä yhteydessä maininneeksi yleisnimen nainen, ja tämä hairahdutti Aartion pois tahdista. Hän rupesi puhumaan naisesta ja kertoi, että ihanin nainen, minkä hän oli tavannut, oli eräs torpantyttö maalla. Hänelle tuli halu puhella yhä enemmän samasta torpantytöstä ja antaa meidän aavistella yhtä ja toista. Kuinka hän ei ollut katsellut koko tyttöä muuta kuin yhden ainoan illan jossain tanssipirtissä ja sitten yön…
Tämä Aartion pakina oli ainoa soraääni koko yhdessäolomme aikana. Peltomäki, jolla on tarkat hermot, tunsi sen heti, nousi ja lähti morsiamineen. Aartio seurasi heitä. Me jäimme Nannan kanssa häikäilemättä sisälle, ja minun on mainittava ystävieni kunniaksi, että he olivat kyllin kypsiä ollakseen tekemättä mitään toverillisia huomautuksia.
Me jäimme kahden. — — —
Minä olin horjahtamaisillani, mutta Nanna ehti estää sen. Hän kysyi:
— Eikö sinun jo tarvitse lähteä?
— Kyllä, kyllä minun tarvitsee jo. Minä lähden heti, mennään yhdessä.
Odota, minä järjestän vähän.
Tulin työhuoneeseeni, muutin pukua ja asetin laukkuuni muutamat pullot, jotka olin ottanut mukaani Seurahuoneelta. Nanna oli sen ajan yksin toisessa huoneessa. Kokosin vielä lehden joulunumeroon tulevat kirjoitukset yhteen ja vein eteisen pöydälle. Sitten huusin Nannaa ja me ajoimme aamuhämyssä ensin yhdessä hänen asunnolleen, josta minä jatkoin yksinäni asemalle.
Päivä oli tyven ja pilvinen, jommoisia usein on juuri joulun edellä, kun ihmiset valmistuvat juhlaan. Suloisessa puoliunessa minua vietiin poispäin, iltaan asti. Olin menossa maailmasta toiseen ja näiden maailmojen suuri erilaisuus vaikutti sen, että taakseni jääpä tuntui lapsellisen kauniilta ja liikkumattomalta niinkuin jokin epämääräinen unelma.
Matkalla oli pieni kaupunki, jossa olin yötä. Makasin koko yön illasta aamuun asti vitivalkoisessa perhevuoteessa ja tunsin jälleen matkalle lähtiessäni itseni tyveneksi ja vahvaksi. Ohi kiitävä maisemakin ikäänkuin vahveni, sain kuin syliini nuo mäet ja kuusikot ja tunsin kasvoillani tuoreen puhtaan ilman. Joku osa minun olennostani, joka kauan oli nukkunut, alkoi heräillä ja tajuta vastaan tulevia vaikutelmia. Lapsuus, Hilja… Olin ollut isää ja äitiä kohtaan kiittämätön poika: en ollut käynyt heitä katsomassa moneen vuoteen, en nähnyt niitä paikkoja, joissa lapsena liikuin, jonka vuoksi ne nyt tuntuivat kumman pieniltä, ikäänkuin vanhuuden kutistamilta, aidat, veräjät ja asumukset. Matalan, sumean taivaan alla siellä täällä kyyrysillään pieniä töllejä ja niiden välillä nöyrästi luikertelevia polkuja. Sameat ikkunaruudut, jotka hievahtamatta katsovat vaisua iltapäivää, luovat mieleen pienen elämän perussäännön: hiljaa, säästäen ja varovasti. Kun vaate rikkuu, niin se paikataan, mutta jollei ole mitään tehtävää, ei sytytetä tulta, vaan istutaan hämyssä tai pesänloimossa. —