Tie, kaitainen ja mutkikas ura piirretty hankeen, kiertelee aidan vieruja ja painuu välillä matalaan sekametsään. Pienet näreet kummine lumikuvioineen ilmaisevat hämärän metsän ajatusta, joka on pysähtynyt paikalleen; syvä liikkumattomuus, jossa tumpelin helinä kiirii oksien alitse pimentoihin ja yhtyy siellä aaltoilevaan hiljaisuuteen. Tutut veräjäaukot, kujanteet ja metsämoisiot tuovat mieleen yhden ja toisen pikkutapauksen muistin syvyyksistä, jossa ne ovat säilyneet niinkuin hämärä kajo jostain entisestä elämästä. Päivä on juuri paraiksi laskenut, silmä lakkaa tekemästä asiallisia havaintoja, ajatus raukenee iltaa aavistaen, kääntyy sisäänpäin: Missä olenkaan ollut? Tässä minä nyt ajan kujaa…
Kun tulin aidan kulmaukseen, josta meidän tölli peltoineen näkyi, huomasin, että joen uoma oli paljon syvemmällä, kuin muistissani olin kuvitellut. Havua kasvava vastaranta kohosi kuin tunturin rinne, tausta, jota vastaan meidän katonharjat ja savupiiput piirtyivät. Uoman alimmista puista näkyi tähän vain tuuheat latvat. Siellä on näkymättömissä monimutkainen myllykolu, kokonainen kohiseva maailma lapsuuden ajoilta. Kolun tuolla puolen ylhäällä penkereellä on naapuriasumus, Jokela, Hiljan koti. — — —
Saunanovesta leiskuva loimu leikki viimeisten päivänvalon jätteiden kanssa oven edessä lastukkaalla, jossa isä hakkasi lepänrankoja. Isä tirkisteli outoa hevosta, reestä noustuani hän lopulta tunsi minut, kun sanoin terveisiä Helsingistä ja kysyin oliko äiti kotona. Isä sanoi ilosta värähtävällä äänellä, että äiti taisi olla pirtissä, ja jatkoi hakkuutaan. Musta polku lähti lastukkaalta johdattamaan minua pirttiin.
Kun porstuan palkit kolahtivat, kuului sisältä lyhyt supatus ja kahvikupit helähtivät. Minä tiesin, mitä se merkitsi, avasin oven ja näin pesävalkean valossa pöydän ääressä kaksi naista, toinen nuori ja kukkea, toinen, äitini, vanha ja kovin ryppyinen. Kumpikaan ei näyttänyt minua tuntevan, äiti katsoi suurilla sumentuneilla silmillään, kunnes minä levollisesti käskin hänen vetää kupit esille vain, sillä kyllä sitä nyt oli tarjottava.
Jassoo, sanoi hän silloin pitkään, — kun minä aattelin, että se on taas se Ville…
Ja sitten sitä puhetta, sitä puheen ja naurun paljoutta, jolla hän koetti hämmentää itsepintaisesti esiintulevia kyyneleitä. Ääni tahtoi väkisinkin pettää, kaikki rypyt hänen kasvoissaan elivät, ja kun minä sanoin jotain, vavahteli pää ja huulet liikkuivat. Sitten hän taas kiepsahteli edestakaisin villaliiveineen ja tallukkaineen, kaatoi kahvia, puhui ja naurahteli.
Nyt hän huomasi, etten minä vielä ollut tervehtinyt vierasta. Hän vaikeni ja silmäsi meitä kumpaakin tutkivasti.
— Ei se tunne enää, sanoi hän sitten, iskien silmää vieraalle, joka pysytteli hiukan varjossa.
Mutta ei tarvittu muuta kuin että vieras tähän hymyili ja sai kuopan poskeensa, kun minä jo tunsin Hiljan. Mutta millaiseksi hän oli tullut! Kasvanut suureksi, hiukset vahvistuneet ja povi täynnä rintaa. Lämmin ilo sykähti meidän tervehtiessämme, ja kun äiti yhä puheli riemussaan, saimme me aiheen hymyillä keskenämme. Kun minä silmäsin hänen vartaloaan, kuunteli hän tarkasti äidin puhetta, kohensi hiukan ryhtiään ja korjasi kaulahuiviaan. Vähän päästä hän pikaisesti vilkaisi minuun ja osui näkemään suoraan minun silmieni pohjaan. Ja äidin tietämättä, mitä suuria tapahtui, olivat erovuodet meidän väliltämme jo aikaa hävinneet, me olimme lähellä toisiamme, kuin yhdeksän vuotta sitten…
Hilja nousi silmät kirkkaina lähteäkseen.