Morsiameni oli tulossa etsimään minua ja oli päässyt huomaamattamme jotenkin lähelle. Minä virkoin:
— Se on vain minun eräs, kuinka sanoisin, sukulaiseni. Pitääkin lähteä, no terve vaan.
Nyt vasta hän huomasi sormukseni ja häneltä pääsi välittömästi:
— Ai faan!
Tässä hänen kykynsä petti. Hänen äänessään ilmeni paitsi luonnollista hämmästystä, myös selvästi havaittava kateuden pyre. Hän kadotti huolettoman asenteensa, jonka varassa hän tähän asti jotenkin luuli olevansa minua ylempänä, ja hetki olisi tullut kiduttavaksi, ellen minä näin mukavasti olisi päässyt lähtemään.
Mutta vielä sittenkin kun jo olin päässyt maihin sukuperheeni turviin, läikähti mieleeni etova tunne joka kerta kun muistin tuota kohtausta. On jotain epäsiistiä tuollaisissa seikoissa, joista kaunokirjallisuudessa puhutaan: "kappale ihmiselämää", "ihmislapseni tarina" j.n.e. En mielelläni filosofeeraa, mutta kuitenkin haluan lopettaa tämän muistelman seuraavalla lauseella:
Elämä on tasainen virta, ja yksilön elämän tarkoitus on katsoa, että virta hänen kohdaltaan on selvä. Tuollaiset Hakalan tapaiset ilmiöt ovat saviviiruja virran pinnassa. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista eikä ihannoitavaa.