Arvaan että Teille taas on oltu pahoja. Tulkaa torstai-iltana tänne, vakuutan ettette tapaa mitään pahaa.
Tunsin tämän luettuani ensi kertaa entisyydenkaihoa. Oloni oli autio; kun ei elänyt enää äitikään. Istuskelin isän kanssa pirtissä ja pihamaalla pari tuntia. Iltapuolella sitten jätin hänet hyvästi ja lähdin takaisin työmaalleni. Kun sitten myöhemmin soudin vesistöä alaspäin saavuttaakseni lauttani, näin siellä täällä somissa rantapoukamissa nuoria ihmisiä, jotka liikkumattomiin asentoihinsa vajonneina vehreyden keskellä hiljaa hyräilivät jotakin, ilmaisten sopivilla lauluilla toisilleen, mitä eivät hennonneet sanoin pidellä, tulkitsivat mennyttä entisyyttä tai leudonsivat nykyhetkensä onnea pehmeällä surumielisyydellä.
Ja tänään on kaunis juhannuspäivä, viheriänpunertavien ruismaiden rantapenkereet ovat täynnä kukkia (kuten näet). Pojat lähtivät kaikki maihin ilonpitoon ja minä jäin yksin ponttoolle. Tulin hentomieliseksi, katselin sievää kirjelappua, tarkastin joka kirjainta erikseen ja ajattelin: "tämä on hänen kirjoittamansa". Näin hänet edessäni, ainoan ihmisen sieltä päin, kun hän eräänä iltana kirjoitti pienen kirjelapun ja saatuaan sen valmiiksi katseli sitä hymyillen kynä kädessä ja sulki sitten kuoreen.
Ehkä hän senjälkeenkin joinain uneliaina kesäpäivinä on ajatellut minua, kaivannut sitä nuorukaista, joka niin omituisesti ilmestyi ja katosi hänen näköpiiristään. Joka kerran eräänä iltamyöhänä puheli hänelle siellä verannalla ja joka sitten viikkoja myöhemmin eräässä pensaikossa niin sydämellisen anteeksiannettavasti unohti… Tässä kohden hän varmaan ajatuksissaan hienosti hymyilee, huokaa ja tuntee miellyttävänä aavistuksena, että minun usein on häntä ikävä.
Tälläkin hetkellä hän kulkee siellä hymyilevien, kumartuvien kukkien keskellä, pitkin päivää aamusta iltaan etsien esinettä hyväilevälle katseelleen, hän, rakas, rakas ihminen.
* * * * *
Tähän loppui Hakalan kertomus. Viimeiset sanat: rakas, rakas ihminen, hän lausui syvällä paatoksella, niinkuin olisi jossain iltamassa esiintynyt. Muuten hän oli huomattavasti liikutettu ja katseli hitaasti silmiään räväytellen johonkin pois.
Auttamaton juopa oli auennut minun ja entisen hyvän toverini välille. Hänen lukiessaan olin huomannut, kuinka hän muutamissa kohdissa antoi äänensä omituisesti vihloa, niinkuin olisi hän suunnannut sanansa minuakin vastaan. Hän ei ollut sitä tekevinään enkä minä ollut sitä huomaavinani, mutta varmaan me sen mielessämme kumpikin tunsimme, ja olimme hiukan nolostuneita. Minulla liittyi tähän kummallinen häijy sääli, kun näin hänen heikon ja kärjettömän raivonsa. Minussa kasvoi nopeasti vakaumukseksi se hienonhieno epäilys, jota aina olin vasten tahtoanikin tuntenut, kun olin kuullut hänen lahjojaan ylistettävän.
Muuten olin tyytymätön siihenkin, että tällainen epäsointu oli häirinnyt tasaista juhannusmieltäni. Poskeni hehkuivat enkä osannut sanoa hänelle muuta kuin: "jaa-ha". Kaikesta huolimatta tuntui eroaminenkin vaikealta. Silloin hän silmäsi selälle päin, elostui ja sanoi:
— Kuka neitonen tuolta tulee?