— No miksi jumaliste sitten lähditte minulle, huusin minä sillä äänellä, kuin olisin saanut hänet kiinni ärsyttävästä typeryydestä.
Neiti tahtoi välttää skandaalia, jonka minun läsnäoloni jo muutenkin hankki saada aikaan, katsoi ymmärtäen ja ymmärrystä pyytäen ritariinsa, sanaton sopimus syntyi ja neiti aikoi tulla minulle. Mutta minä kumarsin ja sanoin: "Voitte mennä hänelle, minä tahdoin ainostaan oikeuteni!" ja siitä paikasta, hyvästiä sanomatta lähdin tanssiaisista.
Muistan, että kotiin tultuani olin aika pahalla tuulella. Kirjoittelinpa minä siinä frakki yllä mietelmiäkin aristokratiaa vastaan, väitin sen olevan sulaa roskaa, haalistunutta museotavaraa. Mutta aamulla ne minua jo naurattivat, samoinkuin nuo omituiset tanssiaiset, joissa olin edellisen yön oleskellut. Olipa valtioneuvoksetar valmistanut minulle soman kepposen, se veitikka, toimittaessaan minut sinne. Samalla muistin, että muuan nuori mies, heidän perhetuttavansa, oli jo maalla puhunut minulle jotain valtioneuvoksettaren vallattomista päähänpistoista, jotka eivät suinkaan aina seurapiiriä miellyttäneet.
* * * * *
Tässä Hakala taas vaikeni ja katseli papereitansa, mutta ei puhunut mitään. Hän kuvasteli unohtaneensa sekä minut että muun ympäristön. Vähän päästä hän veti syvään henkeään ja jatkoi sitten:
* * * * *
Piakkoin näiden tanssiaisten jälkeen tapahtui se, mikä jo jonkun aikaa oli ollut odotettavissa: yksityisasiaini hoito kävi minulle mahdottomaksi, minun oli jätettävä pääkaupunki ja hävittävä jonnekin. Vaihdoin silloin enempää pohtimatta tykkänään maailmaa. Se kävi melkein yhtä helposti kuin olin kuvitellut, ja nyt olen jo kappaleen kolmatta vuotta ollut kadoksissa ja unohtanut koko nuoruuteni valoisan ja varjoisan seikkailun, kuin kauniin yö-unen päivän kuluessa.
Mutta toissapäivänä, sunnuntaina, kosketti minua vielä pieni henkäys entisestä maailmastani, niinkuin päivällä valovivahdus, pilvenhattara tai sellainen voi panna nähdyn unen välähtämään läpi mielen.
Jotain käsittämätöntä tietä sain viikko sitten tänne tukkilautalle sanoman, että vanha äitini oli kuollut. Valistunut ja hyväluontoinen ponttoopäällikkö, joka lienee jotain aavistanut minun entisyydestäni, antoi silloin minulle luvan lähteä osoittamaan äitivainajalle viimeistä palvelusta.
Isällä ei ollut varoja, enempi kuin minullakaan, toimittaa mitään hautajaisia, niin että me kirkosta palattuamme istuskelimme kahden kotona. Aikani kuluksi selailin säilikönlaatikoita, joissa oli suuret määrät kirjeitä, enimmäkseen minun kirjoittamiani koulu- ja ylioppilasajoiltani. Joukosta löysin yhden minulle osoitetun avaamattoman kirjeen. Se oli aikansa hakenut minua pääkaupungista, kunnes muuan tuttu oli sen toimittanut tänne. Pieni kirjelappu naisen käsialalla, jonka tunsin, oli tällainen: