Tarjosin käsivarteni ja hän otti sen vastaan, katsoen samalla veikeästi, niinkuin että: tokko uskallan. Koko ruumiini värähteli ja minä ajattelin, että nyt juuri tällä hetkellä hänen kätensä on minun kainalossani. Tulimme salin ovelle. Muuan neiti tuli juuri siinä vapaaksi, ja valtioneuvoksetar viittasi häntä luokseen nähtävästi aikoen esitellä meidät. Tiesin tuosta neidistä että hänkin oli aatelia ja kuuluisa siitä, että osasi nolata nuoria miehiä aivan säälimättä, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt näitä joukoittain polvistumasta hänen eteensä, sillä joltisellakin varmuudella kerrottiin, että hän oli sadantuhannen arvoinen sinä päivänä, jona hänen vaarinsa kuolisi, ja vaari kävi jo yhdeksättäkymmentä.
Neiti ei voinut tietysti valtioneuvoksettaren tähden kieltäytyä, ja me lähdimme tanssimaan. Minulla ei ollut hänelle mitään valmista sanottavaa eikä, kumma kyllä, hänelläkään minulle, ja puolen kierrosta me mietimme kilpaa. Hän voitti ja sanoi, päästi kuin pyssyn suusta:
— Mutta kylläpä te olette ruma! — Kieltämättä hiukan hämmästyin, mutta kauan en viivytellyt:
— Kiitän teitä suoruudestanne, neiti, mutta minusta ette ole kylliksi ylhäinen voidaksenne olla noin originelli. — Kun häneltä ei kuulunut tähän mitään vastausta, vein hänet kumartaen paikoilleen ja pujahdin itse ulos, menin porraskäytävään hetkeksi seisomaan.
Tällä hetkellä hävisi minusta kaikki juhlakuume, vaivuin luonnontieteellisiin mietteihin kesken kaiken. Ajattelin ihmistä, kuuluva lahkoon primates: kädet ainoastaan eturaajoissa, käynti pysty, puhekieli, karvaisuus hyvin heikko, kulmahampaat pienet. Sytytin paperossin ja istuin portaalle hyvinvoipana ja rauhallisena kerratakseni yleiskatsausta tästä asiasta. Siirryin anatomiasta ekologiaan: he pukeutuvat, kokoontuvat yhteen, yksi pannaan soittamaan ja toiset alkavat hyppiä. Se on sentään aika somaa ja näin katsoen varsin suuripiirteistä.
Minut herätti mietteistäni salissa alkava valssi. Minähän, saamari soikoon, en vieläkään ollut tanssinut talon neidin kanssa, sehän lähenteli jo sopimattomuutta. Päätin vakavasti tehdä sen mitä pikimmin ja menin sisään.
Onni näytti olevan minulle myötäinen, sillä neiti Astrid tuli juuri lähelläni vapaaksi. Menin hänen eteensä ja kumarsin, hän nousi, mutta ennenkuin käsitinkään, vei se pitkä poika häntä jo puolilattiassa. No mitäs tästä, minä palasin paikoilleni seisomaan ja tanssiaiset jatkuivat. Seuraava tanssi oli naisten. Neiti Astrid tuli pyytämään minua, muttei puhunut mitään koko tanssin aikana enkä minäkään.
Illallisen jälkeen tuli ensin valssi ja sitten alkoi masurkka. Siihen meni melkein koko nuoriso. Pitkä poika johti Astridin kanssa. Minä kuljeskelin taas ovelta ovelle, olisin mielelläni lähtenyt kotiin, mutta minunhan täytyi pyytää neiti Astrid yhteen tanssiin, kun olin kerran tullut päättäneeksi. Odotin, ja kun vihdoinkin näytti tilaisuus tulleen, oli jo aamupuoli. Neiti Astrid seisoi ovella silmät puoliummessa nauttien jälkipuolenyön tunnelmasta. Minä silmäsin oliko ympäristö turvattu, kumarsin ja hän oli jo käsivarrellani, kun — ah — se tutiseva poika alkaa suorastaan kiskoa häntä minulta. Hänen ystävänsä pitkä poika seisoi lähimailla ja hymyili nenällään, niinkuin sopikin, sillä tämähän oli jo koomillista.
— Anteeksi, sanoin, mutta minä pyysin paljoa ennen.
— Niin mutta minä olin tilannut, toimitti tutisevainen, ja neiti Astrid sanoi suomeksi: "Niin, meillä oli sopimus."