Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle tarjota vanhentunutta tunnelmaansa… Kaksikymmentä vuotta sitten olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa. Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin »pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen, mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen. Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta…
* * * * *
Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta, näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot… Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja, joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo…
Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla, etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.
Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.
Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö, vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja 10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa, äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917 sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen. Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka. Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän keitoksesta.
Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta, mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.
Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma, kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.
Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»
Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan polviensa ympäri käärien avuttomana katseli nousevaa aurinkoa, niin »Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä missä koti on.» Siinäpä se. Miksi siis itket Eveliina? Sanokaa Eveliinalle ja minulle, missä on meidän kotimme.