Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani. Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten; ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii liiaksikin hiljenemään.
Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen, vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.
Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi. Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.
* * * * *
Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;
Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.
Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.
Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu luonnottomalta.
* * * * *
Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua… Saan ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin…