Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen. Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin, kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat. Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen niskansa päälle.
Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan, yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen perikuva vuodelta 1922.
* * * * *
Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille, vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta. Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin, joka on ollut innoittajanani.
Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen… Katson kämmenteni selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä, ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina… Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä… Minä melkein juoksen ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?
Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.
Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata. Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut ihan kunnossa siltä varalta, että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet lientyvät.
Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä, eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.
Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin…