Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu, ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin. Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä… Varakas hän kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt. Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin, että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla, joka saa vaivaisapua… Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta, joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan, niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet, mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa. Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää, että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan olisivat hänelle varattuja…

Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä. Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.

Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.

Kiukusta itkien mies sadattelee:

— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei annettaisi rojuakaan.

Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti, pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi kolmannesta ja hän itse loput.

Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.

Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät tee niinkuin he, se on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle, on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.

Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin. Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan, ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.

Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15 senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista, niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen… Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi siihen vävyksi.