Keskenjääneitä joulukertomuksia.

Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä. Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua, suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en sieluni vapaudesta.

Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin. »Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.

Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin… Siinä Maankin enkeli kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen, yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin värittämä…

Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti, ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien pallojen huminassa… Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt tuntuvat tylsiltä, ja odotellen sitä ilkeätä tunnetta, joka taas pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta ilman kipua… Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies, sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.

Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä suunnitelma… Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä, jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.

Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet? Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä, mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa, jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.

Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan. Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse nieltävä omat katkunsa.

Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.

* * * * *