Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa… siinä on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan… Hän kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä, niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä. Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu… ehkä on siellä jo pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla. Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona? Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.
Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet, joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen, kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen, silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.
Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in syntymähuoneen tähän myllyyn…
Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea. Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy, kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja, joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä…
Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja nöyrempi kuin silloin.
Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa. Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta vanhempi kuin viime kevännä… Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan siihen lähelle…
Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen viatonta ruumista ja sielua.
Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.
Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset kivikakut — muistoina mukamas.