Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.

Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.

* * * * *

Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon: saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa — tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.

Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa. Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt vasta alkanut uusi ihme.

Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun. Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.

Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen, jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan sitten kun ne tuleentuvat…

Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa. Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.

Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten. Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin ja joiden nimestä ei tiedä.

Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa päätä sinne, jos tahtoisi.