— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä tahtoisin sen tietää.
Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä. Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle, sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle ja heitti henkensä.
* * * * *
Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.
Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun. Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.
Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja heidän poikansa oli sitä hallinnut.
MYLLYNKIVET
Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle. Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani; nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta jalkamyllystä.
Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento, jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet. Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä, kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen oikeutuksen.
Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon — kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta, olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan muistoa … »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari tilaisuuteen sopivaa sanaa.