Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.
Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän astui yli kynnyksen ja kysäisi:
— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?
— Mene h—tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy poliisikamarista.
Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena, mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt, niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa. Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.
Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se oli hänen entinen Olkansa.
Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.
Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin, mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.
Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin Taimi on? Tuossahan on sen äiti.
— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.