Näin ajatellen sanon: kolmekymmentä vuotta. Aina sieltä asti, jolloin oli vain auringon valoa — tai sen puutetta — ja aurinkoisia pintoja; jolloin keväinen koivunlehti kiilsi kellanviheriänä eikä ajatusta vaivannut kysymys, mitä tapahtui sen hienoissa suonissa, jotka silmä kyllä iloksensa näki; jolloin kaikki oli vain ollakseen, ei henkeä eikä ainetta, vaan pelkkää olevaista: äidin itku, oma itku ja ilo, tuomenkukka, lumikinos. Sieltä asti aina tähän asti, kun viimeisenä mielteenä on astunut tajuntaan isänmaa; niin viimeisenä, että se vielä epäilyttää…
Sieltä alkaen ovat vuodet, nuo aineettomat ohikiitäjät, näytelleet monenlaista: tytön lempeä ja naisen rakkautta — elämän ihaninta harhakuvaa; miehen taistelua; lukemattomia lähimmäisiä — toisia ihmislapsia kohtaloineen. Hiljaisena hetkenä sinne katsoen niiden kaikkien yhteisenä ja voimakkaimpana, ahdistavimpana piirteenä on se, että ne ovat kadonneet. Vuodet ovat kadonneet ja yhä uusia vuosia katoo. Ei ole mitään pelastusta siitä. En pääse sinne asti, minne lopullisesti mennään.
Menen makuulle ja jatkan tätä ahdistavaa ajatusta pimeässä hiljaisuudessa — ahdistus ei ole niin pahaa silloin kun ei kukaan sitä näe. Ja kun unen vihdoin lähestyessä päivätajunta ohenemistaan ohenee, jysähtää siihen erillisenä, mistään johtumatta, yksi ainoa käsite: kuolema. Juuri siinä tilassa se useimmiten jysähtää.
Kirkastunut sisäinen katse näkee kuoleman täällä ja lapsuuden auringon tuolla ja niiden välissä ikäänkuin laajan alueen myriadeine kohtineen.
Mutta siellä noiden "kohtien" keskuudessa soveltuvat toiset sanat kuin täällä "yleisnäkemyksen" kukkulalla…
Ohrankylvö
Äskettäin sattui täällä minun nykyisessä kodissani seuraava, semmoisenaan vallan mitätön tapaus.
Äiti oli mennyt koti-ihmiseksi erääseen lähiseudun taloon, josta emäntä oli lähtenyt Helsinkiin leikkauksille. Äiti on jo vanha ja heikko eikä senvuoksi olisi mielellään lähtenyt kotoisilta askareiltaan isoväkisen talon silmälläpitäjäksi, mutta kun meidän väki oli tuon talon isäntäväestä silloin tällöin riippuvainen, ei hänen auttanut muu kuin suostua emännän tahtoon. Isä ja minä jäimme kotiin hiukan heikoille oloille. Oli aivan asiaankuuluvaa, että isä tällöin joutui kivun valtaan ja minun oleskeluni kotosalla tuli jotenkin kiusalliseksi. Minä käyskentelin ympäri tienoita ja poikkesin joskus katsomaan äitiä, kuinka hän avuttoman näköisenä istui laajassa kyökissä ja talon viurunaamaiset lapset hänen ympärillään nauraa röhöttivät omille typeryyksilleen hienoksestaan tarkoittaen kiusata äitiä. Mutta iltapäivisin minun oli tultava kotiin, kun isä oli taas kipeä…
Muuan vaimo oli äidin poissa ollessa käynyt aamuin illoin lypsämässä meidän kutun. Mutta nyt se vaimo oli lähtenyt kaupunkiin, ja toiset vaimot eivät olleet meidän kanssa sovussa, niin että olisivat voineet tulla lypsämään. Äidin suu jäi tuskastuneesti raolleen, kun hän kuuli minulta miten asiat olivat. Minä, joka en voi sietää, että ihmiset, etenkään isäni ja äitini, tuskastuvat jostain arkiasiasta, ilmoitin tällöin äidille, ettei kai mikään estänyt minua suorittamasta tuota tärkeätä suurtyötä. Minulle tuotti aina erikoista tyydytystä, kun saatoin noin laiskan levollisesti osoittaa vanhemmilleni heidän tuskiensa äärettömän mitättömyyden…
Illalla minä hyräillen menin lypsämään, mutta kuttu ei pysynyt minun käsiteltävänäni. — No, oikeastaan oli maailman pienin asia, tuliko muuan kuttu lypsetyksi vaiko ei.