Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

by Frans Eemil Sillanpää

Mutta vähän päästä näin kamarin akkunasta, kuinka isä meni tarhaan päin lypsinastia kädessä. Hän meni perin hiljaa, tuijottaen eteensä maahan, kasvoilla älytön liikkumattomuus, silloin tällöin töksähdellen olemattomiin esteisiin. Hän laitteli itsensä sisälle matalaan koppiin, viipyi siellä jonkun aikaa ja palasi, lypsettyään kutun. — No, sehän oli hyvä se. Siinä nyt ei ollut aihetta ei suruun eikä iloon.

* * * * *

Tämä mitätön tapaus toi jonkin ajatusyhtymän kautta mieleeni toisen tapauksen, erään kokonaisen kevätpäivän etäisestä lapsuudestani. Isä ja äiti asuivat silloin vielä sitä omaa rakentamaansa metsätölliä, jossa minäkin synnyin. Pienten peltojen kasvuvoima oli vasta nousemassa, ja sen vaaliminen oli isän ja äidin ainoa mutta ankara ja voimakas elämänaate. Ja minun on myöntäminen nyt, kun katselen sitä oloa aivan ulkopuolelta, että siinä oli jotakin elämän alkuperäistä sisällystä, ihanan itsetiedotonta onnea ja siis kauneuttakin. Isä tuli illalla talosta, oli väsynyt ja harvasanainen. Mutta vähän päästä hän jo otti rouhekopan ja lapion selkäänsä ja painui hämärtyvänä suviehtoona kovasavista kujaa myöten alas siltaveräjälle metsänlaitaan, jossa kyläkunnan yhteinen karja iltapäivisin seisoskeli. Siellä hän hääri myöhäiseen, ajoi koppaansa kaiken karttuneen lannan ja kantoi ja levitti meidän pelloille. Minä nukuin aina ennenkuin hän tuli pirttiin.

Niihin aikoihin meille oli saatu ensimmäinen oma lehmäkin, joka sitten vuosikausia oli perheen kunnioitetuin jäsen, jolla oli omat tapansa ja oikkunsa, niinkuin jollain vanhalla tädillä. Mentiinpä tänä kevättalvena vielä pitemmälle: tuotiin hevonen, pikkuinen seitsemänkymmenen markan hintainen. Naapurissa joen takana asui ikivanha äijänrahjus ja hänen latteahampainen akkansa. He tulivat huonosti toimeen ja kadehtivat hiukan meitä. Mutta meidän elämä oli hiljaista ja sitkeätä nousua — vielä siihen aikaan. Myöhemmin se alkoi nousta nopeammin ja epävakaisemmin, kunnes kukistui — nykyisekseen.

Menestys kiihottaa yritteliäisyyttä.

Meillä oli päästy hyvin talven yli, mikään ei ollut loppunut, ei ihmisiltä eikä elikoilta. Eräänä pyhänä vähää ennen vapunpäivää puhelivat isä ja äiti keskenään pirtissä hyvin pitkän tuokion. Minusta se oli outoa ja ikäänkuin hiukan vastenmielistä; tuommoinen liiallinen sopusointu isän ja äidin kesken etoi luontoani, niinkuin jotkin kiusapuheet morsiamesta. Sama hempeä tunnelma vallitsi vielä maata mennessäkin ja viivytti minulta unentuloa. Mitä ihmettä nyt oli hankkeissa?

Aamulla sen näin. Äiti latoi valkoiseen pussiin eväitä, saappaita ja vaatteita, ja suurusta syötyään isä lähti. Hän meni taakkoineen pitkin tietä riihelle päin ja eteni sieltä hakaa myöten puhtaan pussin vilkkuessa puiden välistä. Kun hän katosi näkyvistä, lehahti meidän pihamaalle ja pirttiin se kevyt viihtymyksen sävy, joka aina vallitsi isän poissa ollessa. Päivemmällä tuli mummokin kaukaisesta kylästään meille käymään, ja silloin minä sain tietooni, että isä oli mennyt tukinuittoon viikkokausiksi, rahaa ansaitsemaan… Äidillä oli koko päivän onnellinen hykertelevä ilme, eikä hän pitänyt minusta väliä mitä tein tai missä liikuin. Minä seurustelin alkaneen kevään kanssa aamusta iltaan. Mieleni raukeni lämpenevien seinustoitten lemuun, tulvaveden kohina kiihotti laulamaan, ja taivaan sinessä vaakkuvien varisten salaviisaat retkeilyt viettelivät metsänrannalle pesiä urkkimaan. Suvi oli tulossa ja isä oli mennyt kauas pois, pitkäksi aikaa.

Seurasi ihania viikkoja. Ruoho kasvoi ja piha tuli siistimmäksi, kun sitä laastiin iltaisin. Kerran kun sauna lämpisi, huomasin, että sen katolla keikkui västäräkki, ja ikäänkuin tunsin sen puhtaitten höyhenien sileyden. Koko ilmiö vaikutti siltä, kuin olisin saanut huulilleni jonkin pienen kesäisen herkun. Kokosin rankaläjästä puunpartoja, rakensin niistä pesän pinonrakoon ja olin sopivinani västäräkin kanssa, että siihen hän munii, otin västäräkin leikkikumppanikseni. Saunanpesässä leperteli tuli ja ilmaan levisi paahdetun kahvin haju. Äiti oli paahtaessaan avannut pakarin oven, kun ulkona oli niin leuto ilma. Mummo oli jo lähtenyt meiltä, eikä isä vielä varmaan tulisi pitkiin aikoihin. Olimme äidin kanssa kahden täällä kotipaikoissa. Iltaisin lukitsimme ovet ja vetäydyimme pirtin turvalliseen hämärään. Tuntui kuin akkunoitten taakse olisi pysähtynyt jotakin, joka ei päässyt sieltä sisälle meidän luo.

Tämä onnellisuudentunne laajentui ja vahveni suuresti sinä päivänä, jona kyläkunta toi karjansa yhteiseen perämaahan. Karjaa oli ensimmäisenä päivänä hiukan vartioitava, ja sen mukana tuli aina kylästä karjatyttöjä, laukuissaan maitoa, voita, kahvia. Tuli myös poikia aitoja ja veräjiä korjaamaan. Meillä iloittiin, paistettiin pannukakkuja, keitettiin kahvia ja kuorittiin vispilänvarpuja. Ilmassa tuntui oudoksestaan parhaassa iässä olevien ihmisten ja heidän kesävaatteittensa lemua. Äiti ja minä unohdimme toisemme ja haimme kumpikin tahollamme viehätystä vieraista. Mutta tähän huolettomaan iloon liittyi minun mielestäni jokin hienonhieno luvattomuuden tunne. Se johtui siitä, että isä yhä oli poissa, vaikka tämä seikka toisaalta juuri aiheuttikin mielialan keveyden. Jotkut enteet odottivat ilon tyyntymistä voidakseen tulla ilmi. Ajan näin kuluessa aleni aurinko, tuli vaisu ilta ja karjat painuivat kiemurtelevaa kujaa myöten meidän ohi kylään päin. Kellojen kalkatus ja paimenten äänet häipyivät, värit vilkkuivat näkymättömiin. Paljon eväittenloppuja oli jäänyt meidän hyväksi, mutta sittenkin tuntui äidistä ja minusta olo tyhjältä vieraitten mentyä. Emme oikein tienneet miten olla tätä iltaa näin kahden, tämmöisen päivän jälkeen. Ne odottavat enteet olivat hiipineet meitä lähemmäksi. Isäkin oli jo ollut poissa neljättä viikkoa…

Se ilta meni kumminkin, ja niin menivät lähinnä seuraavat päivätkin, mutta jokin näkymätön seikka himmensi yhä äidin ja minun oloa. Meiltä ei puuttunut mitään eikä meille tapahtunut mitään. Lehmä vietiin laitumelle, kauemmas, toisen kylän karjaan, ja se herui huomattavasti. Kesänalku oli kaunis, peltojen multa kuivui ja tuomi alkoi kukkia alhaalla jokikoluissa. Minä näin joka päivä aamuin illoin ihmisiä, karjankuljettajia. Olin silloin aina yksin kotona, sillä juuri niinä aikoina äiti vei ja toi meidän omaa lehmää toisaalla päin. Minä seisoin kuopan seinällä ja katselin, kuinka iso punaposkinen tyttö ajoi karjaa siitä ohi hymyillen minulle.