Joka aamu oli ilma lämpöisempi ja kesäisempi. Eräänä aamuna naapurin äijä rupesi muokkaamaan peltoansa, kylvi sen ohralle ja sekoitti. Meidän ohra oli vielä kylvämättä. Se oli suunniteltu kylvettäväksi viimevuotiseen perunanjälkeen. Nyt se myöhästyi hiukan, muutamia päiviä, sillä isää ei kuulunut vielä.
— Nyt se teidänkin ohramaa olisi hyvässä kunnossa, — tarvitsisi muuta kuin kylvää, sanoa kähisi naapurin äijä ja hymyili, niin että mustat hampaat näkyivät. — Äiti ei pysähtynyt hänen puheilleen, vaan sanoi mennessään jotakin, että "kyllä se pian kylvetäänkin".
Mutta isää ei kuulunut, ei vaan kuulunut. Äiti oli harvasanainen ja joskus töykeä minua kohtaan, josta seurasi, että minä aloin katsella häntä kummallisella tavalla. Tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä, hänen ruumistaan ja liikkeitään, ja mieleeni jysähti ensi kerran eläissäni, selvästi ja mistään johtumatta, äidin nimi, hänen ristimänimensä. Tätä pientä tapausta seurasi hetkellisesti jokin kauhistava tunne. Minä pakenin sitä ja koko äidin näköä ulos pihamaalle, alas joelle. Mutta äidin ristimänimi soi mielessäni koko päivän ja tuotti minulle hiljaista ahdistavaa tuskaa. Äiti oli vaimoihminen, jota isä oli joskus halannut… Se oli minulle kauhea päivä, josta ei kukaan tiennyt.
Meni taas päiviä. Isä ei tullut. Mutta paljoa enemmän kuin isän viipyminen painoi äitiä ja minua jokin muu epämääräinen asia; se, ettei mitään tapahtunut. Sillä jotain aivan erityistä oli nyt tulossa, se oli varma. Luin sen päivisin äidin kasvoista ja olin levoton. Äidin yhä lisääntyvä töykeyskin meni ikäänkuin ohi sieluni.
Laukeeminen tapahtui sitten eräänä aamuna. Sen päivän kiihkeät tapaukset alkoivat heti kun avasin silmäni.
Kuulin jo viimeisen uneni keskelle vierasta puhelua. Kun sitten oikein heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että aamu oli tavallista aikaisempi. Muuan mies oli juuri noussut penkiltä seisaalleen ja teki lähtöä, katseli äitiä, joka ei näyttänyt ollenkaan huomaavan häntä, vaan istui vesissä silmin ääneti paikoillaan.
Mies sanoi hyvästi ja lähti, mutta äiti itki itkemistään. Vähän päästä hän käänsi silmänsä sänkyyn päin, suoraan minuun, mutta ei puhunut mitään. Sellainen äidin katse oli minulle tähän asti tuntematon, enkä minä osannut muuta kuin pysyä paikoillani sängyssä siinä asennossa, johon olin herännyt. Olin suoraan unesta joutunut aivan outoon mielialaan. Ympäröivät esineet, jotka tavallisesti aamuisin kohtasin kuin samanikäiset ja samanmieliset toverit, ne tuntuivat nyt koko päiväksi siirtyneen jonnekin sivullepäin tajunnassani. Siellä vallitsi nyt tuo äsken lähtenyt mies ja se tuntematon seikka, jonka hän oli jättänyt jälkeensä. Hän oli pannut koko seisoneen elämän liikkeelle, liike jatkui kiihkeästi hänen lähdettyään, äidin itkukin kuului tuohon uuteen liikkeeseen. Minut valtasi heti voimakas halu liittyä samaan menoon: kyyneleet tulivat aivan itsellään silmiini.
— Pue ylles — menet lehmää viemään, sai äiti sanotuksi.
… Maan ruohot ja lehtevät puut katselivat hiukan arkaillen, kun minä ensi kerran eläissäni talutin lehmää haan läpi laitumelle. Mutta minun mieleeni oli noussut outo vireys. Minua jotenkin miellytti tämä kummallinen olo, en osannut pelätä lehmän puskemistakaan. Kun koto oli jäänyt näkymättömiin, ajattelin: äiti itkee siellä ja isä … isä… Se mies oli varmasti tuonut jotain tietoa isästä. Olisikohan…
Minun ei tarvinnut ajatella sitä loppuun. Äkillinen itkun puuska sai vallan, erotin kellon kannikkeesta ja vaivuin mättäälle. En olisi voinut sanoa syytä itkuuni. Ajatus isän kuolemasta vaikutti semmoisenaan pikemminkin vapauttavasti, tunsin kovasti rakastavani hänen muistikuvaansa, mutta tämän rakkauden ehtona oli se, että hän nyt oli kuollut, ehkä jo aikoja sitten. Tältä kannalta ottaen tuntui nykyhetki villin mielenkiintoiselta. Mutta itkeä minun piti, itkeä intohimoisesti. Itku oli kuin jotain salaista hyvää, josta sain nautiskella näin itsekseni, kenenkään näkemättä, mielin määrin.