Itkua seurasi tyydytys ja kevyt raukeus. Vuokonkukkanen oli aivan lähelläni ja katsoi minua niinkuin olisimme yhdessä tehneet jotain pahaa. Lehmä oli ihmeissään poikennut tieltä ja kävellyt sinne tänne. Minut valtasi hetkellinen kyllästys tähän tilanteeseen, nousin tarmokkaasti ylös ja lähdin ajamaan lehmää edelleen.
Suvinen aamupäivä oli ehtinyt ihanimmilleen kun palasin. Olin itkenyt itseni virkeäksi, näin aurinkoisen kototöllin nyt ihan uudessa valossa, ja minussa sykähti outo halu tehdä siellä jotain oikein itse, ilman apua nyt, kun asiat olivat näin. — Olin vain tässä saatellut lehmän laitumelle ja palasin nyt muihin töihin.
Saran päässä oli sahra, ja aisat kakkuloineen oli otettu ulos vajasta. Lähestyessäni pihaa koettivat pirtin pakarin ikkunat jo matkan päästä ilmeellään ikäänkuin sanoa minulle, mistä oli kysymys: tänäpänä kylvetään ohramaa … äiti kylvää … se on raskasta … ei ole mistään apua … sinä kuljetat lehmän.
Äiti tuli pirtistä ja sanomatta mitään loi minuun taas samanlaisen laajentuneen katseen kuin aamullakin. Minä en osannut nytkään muuta kuin ääneti seurata hänen toimiaan. Hän talutti lautakojusta esiin hevosen ja alkoi nöyrtyneen näköisenä, tottumattomin liikkein asetella sitä sahrain eteen. Silloin tällöin hän katseli minuun, ikäänkuin tulkiten että: näethän kuinka meidän asiamme nyt ovat, poika parka. — Ja minä näinkin kaikki hänen sanomattaan. Näin vielä naapurin äijänkin, joka nousi portaitaan ylös hitaasti, niinkuin sopii vanhan, jolle kipu on kunniaksi. Hän katseli tänne. Olin kuulevinani hänen hengityksensä köhinän sieltä portailta tänne asti.
Minä tunsin voimakkaasti olevani äidin kanssa kahden maailmassa. Mielessäni vallitsi koko päivän suloisen itkettävä tunnelma, johon liittyi hempeitä mielikuvia siitä, kuinka nyt rupeisimme äidin kanssa elämään. Äidin, hevosen ja lehmän kanssa, täällä pikkuisessa, turvallisessa kodissa.
Tämä tunnelma saavutti hienoimman vivahtelunsa sitten illalla, kun äiti itse oli mennyt lehmää noutamaan ja minä istuin yksin pirtissä. Katselin suurin silmin ulos ikkunasta ja hyräilin. Näin naapurin väkienkin liikkuvan pihassaan, mutta he olivat päivän kuluessa siirtyneet mielestäni jonnekin niin kauas, ettei minulla ollut mitään tunnetta heitä kohtaan. Katselin vain ja hyräilin. Päivälliset itkut vavahuttelivat vielä huokauksiani.
Ilta tuli ja minä menin äidin kanssa sänkyyn, samoin kuin vuorokausi sitten. Mutta nyt äiti hämärässä peiton alla syleili minua ja suuteli. Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkiin aikoihin ja luulen, ettei ole tehnyt sitä senjälkeen milloinkaan.
Kuinka se päivä olikaan ollut pitkä. Minä nukuin lopulta äidin syleilyyn.
* * * * *
Ohrankylvöpäivän voimakas tunnelma unohtui pian. Koko asialle naureskeltiin sittemmin suvella, kun isäkin, parannuttuaan, oli palannut kotiin työmailtaan. Tultiin taas hyvin toimeen, aherrettiin ja edistyttiin. Edistyttiin aikansa ja taannuttiin sittemmin — nykyiselleen.