Mutta aina kun minä kirjoista luen jotakin pojan rakkaudesta äitiinsä, tulee tuo päivä mieleeni. Olen kokenut sen tunteen kerran lapsuudessa. Silloin minua kauhisti ajatella äidin ristimänimeä, nyt se tulee vallan helposti mieleeni eikä siinä ole mitään erityistä. Sen sijaan etoo nyt kevyesti mieltäni, jos kuvittelen jotain sellaista, jota tapahtui ohrankylvöpäivän iltana sängyssä, maata mentyä.
Kertomus järvestä
Minä kierrän maailmaa, en mistään seikkailuhalusta, vaan siksi, että olen joutunut kiertämään. Kuljen paraiten mitättömillä sivukulmakunnilla, missä elämällä on arkinen matala sävy. Siellä minun ei tarvitse hurjastella estääkseni entisyydenkaihoa heräämästä, aikani kuluu jähmeästi vuodenajasta toiseen, olen toisten joukossa tavallinen mitätön yksilö. Pitkiin aikoihin en huomaa, että elämäni olisi synkkää tai valoisaa, tunnen vain eräänlaista tyydytystä siitä, että se on jotenkin tyhjää. On kuin hiljallensa, voimieni mukaan lyhentäisin jotain velkaa.
Mutta joskus tulee taka-askel, en voi sille mitään. Joudun kulkemaan pitkän taipaleen yksinäni selvän puhtaan luonnon parissa. Siinä se vähitellen alkaa, ja ennen pitkää on edessäni järvi, maiseman ilmeikäs katse. Kaihomielenkohtaus saapuu nyt kuin jokin vanha synti, varmana ja voittavana, ja minä antaudun sille ehdoin-tahdoin, nautin siitä että jälleen herpaannun kenenkään näkemättä. Järvi ei ota siihen osaa, sen ilme minua kohtaan on jotenkin viileä. Syy ei ole sen, ehkei minunkaan, kenpä ne voisi kaikki syyt selvitellä. Kumminkin meillä on paljon yhteistä entisyydestä ja siksi ei meidän kahdenkeskinen tapaamisemme koskaan ole aivan merkityksetön. Ja siksi minä nyt, kun kaihomielenkohtaus on ohi ja minä jälleen jonkin aikaa voin katsella asioita, entisiäkin, jotenkin kaukaa ja korkealta; siksi minä nyt haluan kertoa mitä tiedän järvestä.
Järvi on maiseman silmä, sen katse.
Järvettömällä maisemalla on kyllä oma tunnelmansa, aivan kuin nukkuvan ihmisen kasvoistakin voi lukea yhtä ja toista, tarkata hänen sieluaan hänen itsensä aavistamatta. Mutta kun hän avaa silmänsä, voimme joskus aivan yhdyttää sielumme hänen sieluunsa. Rakkaasta ihmisestä muistan silmät, rakkaasta maisemasta, jolle olen paljon kahdenkeskistä uskonut, muistan järven pilkotuksen. Kauhean tuskan, joka ei siedä ketään näkijää, sen olen vuodattanut itkuna metsään, jonka majesteetillinen liikkumattomuus on kuin Jumalan katse. Mutta kaikille sieluni mieluisille soinnuille, liikkuivatpa surun tai ilon asteikossa, niille on paras kaikupohja järven etenevä laine. Järvi on herkkä ystävä. Siltä puuttuu metsän ylevä yksinäisyys, mutta se on aina samanikäinen katselijansa kanssa ja senvuoksi sopiva uskotuksi. Joskus se tulkitsee mielentilani tyvenellä katseella, useimmiten se ilmaisee sen hyräillen kevyenä virinä, joskus se laulaa täysin äänin aallokkona. Kun nyt sanon itsekseni: järvi, tulee se mieleeni sielullisena olentona, johon tutustuin jo kahdeksanvuotiaana ja joka siitä ruveten kokonaisen elämänvaiheen ajan oli minun silmäni ja sieluni uskollinen ystävä, monien ihmeellisten elämysteni hyväksyvä toveri, ja sitten kerran vieraantuneesti katsoi muualle…
* * * * *
Minun syntymäkotiini ei järveä vielä näkynyt. Sitä kiersi sensijaan syvä ja suuripiirteinen uoma, jonka pohjalla juoksi parin sylen levyinen joki. Uoman vastarinne kohosi sorjana männikkönä, mutta joki itse ilmestyi kotitöllini alueelle kuin salaa aidan alitse matalasta kuusikosta ja painui jälleen pieneksi koskeksi kiihtyen tuomien ja kiiltoleppien aarnioon. Sillalta näki sinne alas katsoen myllyn katon ja ruuhen suun, niiden takaa aavisti pieniä puikkelehtivia niittytäpliä. Mutta yhdestä raosta sinersi etäinen maailma, palanen kaukometsän rantaa.
Tämä kaukorannan palanen veti mieltäni kummallisella tavalla sinnepäin. Joen pyörteetkin riensivät alati sitä kohden päivästä päivään, kesästä kesään ja tuntuivat ulisevan siitä keskenään niinkuin jostain päämäärästä, jonne yhä uusilla pyörteillä oli luontainen kiire. Minä, yksinäinen poika, istuin rannalla ja hyräilin kaivaten jonnekin, tietämättä minne. Kaukoranta veti sekä jokea että minua; joki pääsi, minä jäin. Tunnelmaani liittyi kuva nuorista miehistä, joita joskus lujasti hoilaten kulki meidän ohi kylille päin pyhäiltaisin. Niillä oli leveät hatut ja kiiltävät kellonperät ja meillä vihattiin niitä. Mutta ne painuivat karskina metsän taa, sinne mistä kaukoranta katseli, minne jokikin alati juoksi. Mielikuvitukseni loi sinne jotakin huimaavan hurjaa, vallan toista kuin täällä kotona, jossa tunsin vain kaksi elämänmuotoa: vanhat, jotka huokaillen kulkivat pieniä polkujaan, ja lapset, joita he toruivat. Olin kuullut outoja sanoja: tanssi … järvi … ymmärtämättä mitä ne olivat. Mutta sen ymmärsin, että ne kuuluivat yhteen noiden laulavien miesten kanssa ja että ne olivat siellä kaukorannan tienoilla. Hyräilin itsekseni: "järvellä-järvellä tanssit-tanssit" ja mieltäni ravisteli hurjuuden väristys.
Elämänikäni muistan, kuinka ensi kerran näin sekä järven että tanssit.