Eräänä kevätkesän sunnuntai-iltapäivänä hyppelin yksinäni haassa valkovuokkojen seassa. Koivujen välistä näin kuinka tietä pitkin meni kaksi miestä suuret lipot olalla. Minä seisahdin heitä katselemaan. Silloin toinen heistä omituisen sorealla äänellä huusi minulle: "Tule nyt sinäkin Eemeli kuorreita lippoamaan." He menivät menoaan, mutta minä jäin itsekseni taistelemaan. Nyt pääsisin, nyt näkisin! Mutta kotoa päin tuulahti uhkaava ilmanhenki: isä ja äiti ovat siellä, kohta tulee jo ehtoo…
Näin aatellen olin kävellyt miesten perässä pitkät matkat, ja mieltäni vavisutti jokin lähenevä. Koto jäi, olin jo tehnyt pahaa, miksen siis menisi loppuun asti. Haka harveni, näkyi outo tölli ja kauempana toinen, punainen. Kodon kuva kutistui mielessäni vanhaksi ja heikoksi. Siellä ei tiedetä mitä näen. Tuossa se on!
Nähdessäni raikkaan sinisen järven koin sellaisen hurmantunteen, että sen vertaista sain kokea vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ensi kerran puhuttelin erästä tyttöä. Tuskin tulin ajatelleeksi, että kaikki tuo sininen oli vettä, pikemmin ajattelin taivaan pintaa, jota minä nyt olin päässyt näin lähelle. Silmäni suurenivat ja moittiva omatuntoni vaikeni. Olisin voinut kylläisenä, tyydytettynä kääntyä tästä takaisin, sillä tuo oli nyt järvi, olin nähnyt sen salaa yksinäni. Ja jokin ääni sanoikin, että onnellisinta olisi, jos tästä palaisin. Mutta siihen samaan ehti outo hekkuma: päästä aivan lähelle, kosketella… Minä tunsin taas tekeväni pahaa, mutta lähdin kuitenkin lähemmäksi.
Koko tämän elämykseni hienoin kohta oli tuo järven ensimmäinen pilkahdus. Koko ilta oli kyllä minulle tavaton tapaus, olin ensi kertaa luvattomasti näin kaukana kotoa. Tulin rantaan asti, sain sieraimiini huumaavan kaislanhajun, näin kevyet nuorteat laineet vallan läheltä, kuulin niitten liplatuksen, joka ikäänkuin puheli minulle, että tämmöistä se on maailma. Ja tämmöistä on leveälti, laajalti pitkin rantoja, ja vielä noitten niemien takana, ja jossain noitten vastarannan metsien takana. Ilta herkkeni yötä kohden, kaikki suli yhteen, rantojen tuomet, kalliolla tanssivat miehet ja tytöt, ja siinä alati lähellä ja kaukana suuri samanmielinen eloisa jättiläiskatse, järvi. Minä kävelin lautalle, asetuin pitkälleni ja katselin vedenpintaa parin tuuman päästä. Olin järven kanssa kahdenkesken, siinä se kuiskasi minulle, että kohta kasvan suureksi eikä kotoa enää voida kieltää minua lähtemästä pyhäiltana kylille. Silloin tulen tänne, ehkä tuonne toiselle rannalle, sieltä näkyy nyt hämyssä laakea asumus. Tämä on yhtä ja samaa vettä sinne asti, tässä katson sitä ihan läheltä, mutta tuolla on kaukainen etäisyys.
Äiti tuli suuttumuksesta vapisten ja nouti minut nopeasti pois joukosta. Sinne jäi järvi kosteaan kesäyön hämyyn. Katsoin sitä taakseni, ja se näytti olevan pahoillaan, kun minä kiukkuisen ja uhkailevan äidin perässä kiiruhdin metsän halki kotia kohden, jossa ilmapiiri hämärtyi ja pieneni.
Järvi ja äiti olivat kaksi vastakkaista maailmanvoimaa.
Kymmenen vuotta myöhemmin hiipi tämä tapaus hiljallensa mieleeni, kun katseeni osui saman lahden perukkaan, mutta toiselta puolen vesistöä, eräästä porstuanperäkamarista läpi vihertävän ruudun. Istuimme erään tytön kanssa ja katselimme kuunpaistetta, joka veden päälle muodosti lahden perukasta suoraan meitä kohden tulevan hohtavan tien. Elimme molemmat silloin ensi kertaa tällaista, ja siitä johtui, että meidän kummankin mieli liikkui ihanasti samassa vireessä, tehden itsekseen samoja huomioita: kuinka me nyt olimme aivan eri ihmisiä kuin ne, jotka viime pyhänä ujostelivat toisiansa. Mutta mitään emme nytkään puhuneet, emme silmillämmekään, sillä me katselimme molemmat järvelle, tuota hohtavaa hopearataa. Sitä pitkin oli alati tulossa suoraan meidän silmiämme kohden lukematon joukko pienenpieniä tervehtiviä olentoja, niinkuin joitakin pienoishaltioita, joilla meidän kahden tähden oli jokin salainen kiireellinen tehtävä, joka oli suoritettava nyt, juuri tänä hetkenä. Tätä suurta asiaa varten tuntui itse aika pysähtyneen, me kaksi olimme koko ympäröivän olevaisen keskus. Ja meistä oli karissut pois kaikki ajan tartuttama jokapäiväisyys, oli meidän perusihmisemme lyhyt vuoro kurkistaa sisälle jonnekin — —
Tuttu järvi oli mukana tässä. Se näytti itse viettävän onnellisinta hetkeään ja siksi se ei kadehtinut meitä. Lempeä ajattomuus kuvastui sen välkkeestä, johon hämärtynyt vesilakeus oli keskittänyt valvovan sielunsa.
Vielä on kuvaamatta se kerta, jolloin järvi, sama tuttu järvi vieraantui minusta. Haluan tehdä sen niin lyhyesti kuin voin.
Olin elänyt voimakkaimmat vuoteni, pari kolme sellaista kesää, joina minä keskipäivälläkin tunsin olevani kaiken keskus. En tuntenut hyvää enkä pahaa, en rumaa enkä kaunista, tunsin vain voimallisen, sykkivän elämäni. Silloin tapahtui paljon sellaista, jossa ei järvi ollut mukana, oli vain pienen huoneen kiihtynyt ilmapiiri. Enkä minä silloin pois soutaessani katsellut, oliko järvi nukuksissa vai valveilla, ja mitä mieltä se oli. Kuumina poutapäivinä minä korkeintaan katselin sitä mahtavana ilmiönä, joka kuvasteli omaa voimaani.