Mutta sitten minä eräänä elokuun yönä, kun kuu oli pilvessä, naputin tuttuun ikkunaan. Kuuntelin. Kuulin ensin pöytäkellon käynnin ja sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen, mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja painautui takaisin.
Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.
* * * * *
Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä…?"
Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan, vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin kiveen hakattu tarina.
Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?
Juhlien vaiheissa
Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus — niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan; missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se, jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta… Kuinka tuo kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta…
Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi. Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.
Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo, kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.