Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä, äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä: "Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar" ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin kanssa vihtomassa.
Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.
Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin räätikkälaatikkoa ja sianlihaa — ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön… Pienen pirtin asukkaat eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa, mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä hiljaisuudessa… Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö. Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe kuuluu… Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.
Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan. — Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan henkeä! — Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki" ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.
Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat, erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan. Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki yllä ja kengät jalassa.
Minä menen morsiameni luokse.
Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki. Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle, näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.
Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin, pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne, että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.
Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus: kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama tyttö… Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä aavistuksellinen kuin silloin.
On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka. Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun oksat nyökkäävät minulle.