Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden jälkeen.
Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen, vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin koettelemuksemme hetki.
Aamusta iltaan
(1917)
Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä" s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja mitä se on.
Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä, niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni — taas niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.
Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska — yhteiskunnan ja muiden samanarvoisten seikkain aiheuttama — on hetkeksi helpottanut ja minun on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa, minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä, ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle asialleen. — Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa — ja jos sinä sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.
Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset, ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä — jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä aineettomin aamukatsein.
Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva — kuten se tällä hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa — sen pintaan osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun. Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella Loti ja pieni Rarahu — olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä. Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa — maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa pitkin… Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja, niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet… Polynesian aamu oli sama kuin tämä aamu.
Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja ohimoille nostetut kädet.