Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää itse omaksi selityksekseen.
Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän, illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.
Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari, josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.
Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään, mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii…
"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö, ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa, että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi, että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.
Suutari on työväen miehiä — totisesti hän on jalkineentekijä, en voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin mennä naimisiin.
Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.
Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta, ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen surkeihin osiin, jotka ovat — "tietoisia".
Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden, että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.
Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat — kaikki ne etenevät minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna, ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa. Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto auttaisi.