Päivä riutuu illaksi.
* * * * *
Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta, jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.
Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja, jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme, asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta kuin eleganttia.
Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa — kun se siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani — siinä ei ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita. Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden ystävieni kanssa.
Tulee Ave Maria. Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle, kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen yhteinen sunnuntai…
Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot, joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana Ave Mariasta, minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä emmekä tiedä, minne tuuli vie.
Elämä on tarkoituksetonta — en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja, enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla yksinkertaisempaa seikkaa.
Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" — sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta. Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.
Aviopuolisot