Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven. Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.
Järvisen asumus — jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin Järvinen — näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi, että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan uutistorppa.
Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa suurempi akkuna ja muuri.
Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.
On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy riitaa aviopuolisoiden kesken.
Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään. Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen, että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia, mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi… Ja asuinrakennus jää tältäkin syksyltä valmistamatta.
Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle pudonneen sanomalehden.
— Voi jumalauta, ääntää Järvinen.
Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan, sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta; hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä. Jumalauta — sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies. Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän osoittaisi hellyyttä vaimolleen.
Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle, vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä kohtaan lähentelee jo vihaa.