— Mitä sinä tuiskit? sanoo mies.
— En minä mitään tuiski. Mene pois siitä, että-mä saan sängyn siivota.
Kyllä tämä on, ähkäisee mies noustessaan.
— No mikä nyt taas?
— Koko tämä komento.
Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja, ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin valmistaminen.
Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se häärii — eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen — se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun, joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin, sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on valmista.
Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään, laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:
— Silakoita ei ole enää. Tuonko-ma sen voin lopun?
Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota. Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet, mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta, paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.