Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä ei ole tuota ämmää — se on se… Mutta olisi se vähästä mukavaa muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.
Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina nallia.
Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet, sadat aikaisemmat.
* * * * *
Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.
Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista havaitessaan aina alkoi murjottaa.
Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa, ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että oli jotain jätettävää.
Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää, että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian esittämisen.
Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.
— Tämä on sitten yhtä kirottua — et ikinä, et ikinä sinä… Mies ei löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun Iita ei puhu mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa: