— Mitä minä sitten otan — en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä tuolla lailla mökötät.
Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua perimään.
— Eikö sulla enää ole?
— Mistä sitä olisi?
Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. — Kyllä minä rahaa sitte lähetän oitis kun ma tilin saan. — Iita hymähtää siihenkin.
Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.
Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.
Kohta menee Järvinen jo herttaista metsätietä kylälle päin. Auringonvalo on vallan toisenlaista kuin aamulla mennessä. Hän on raikas ja vapautunut. Pienessä talli-pirtissä istuu vaimo silmissä laimeat kyyneleet, jotka hiljallensa huuhtoilevat pois tyttöaikaisten sulojen heikkoja jätteitä.
Niemisen perheestä
Kalle Nieminen oli äitinsä ainoa poika; isä oli kuollut juuri niihin aikoihin, jolloin Kalle tuli mieheksi.