Ihmiset olivat omituisesti kiinnittäneet huomiotansa Niemisen väkeen. Niemisläisten elämässä oli ikäänkuin jotain liian sopusointuista. He puhuivat avoimesti kaikista asioistaan, mutta sittenkään eivät ihmiset mielestään heistä mitään tienneet. Nieminen oli muurari ja oli suvet melkein yhtä mittaa Tampereella. Talvisin hän teki nikkarin töitä kotonansa. Tiettävästi hän siis ansaitsi melkoiset rahat, mutta ne eivät näkyneet missään. Niemiseltä ei kuulunut mitään erityistä, piha ja nurkat olivat aina puhtaat ja sisällä vallitsi tasainen elämä. Kun sitten Nieminen Tampereella sairastui lavantautiin ja siihen kuoli, niin ihmisten mielissä hienosti tulvahti, niinkuin olisi tapahtunut jotain erinomaista. Vaikka toisistaan riippumattomien ihmisten suhteet näennäisesti ovat aivan yhtäläisiä, yhtäkaikkisia tuttavuuksia, niin vaikuttaa kumminkin yhden kuolema eri lailla kuin toisen. Paikkakunnan mahtavimman isännän kuolema ei olisi tehnyt semmoista vaikutusta kuin Niemisen. Siinä oli ikäänkuin jotakin kaunista, jota itsekukin tunsi, virkkamatta siitä mitään toiselle. Oli kuin Niemisen kuolema olisi todellakin juuri nyt pitänytkin tapahtua, sitä ikäänkuin vaati se vakava sopusointu, joka aina oli säilynyt Niemisen asumuksen ja perheen ympärillä. Läheisten tajunnassa kuului siihen sopusointuun myöskin se, että Kalle oli heidän ainoa poikansa ja nyt juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Hän oli suorakasvuinen ehjävärinen mies, poskissa ajamatonta vaaleata karvaa.

Isän kuoltua joutui Kallen kannettavaksi suurempi vastuu tuon hienon niemisläisen hengen säilymisestä. Perheen toimeentulossa ei ollut mitään erityistä vastattavaa, mutta kumminkin Kalle tunsi isän kuoleman jälkeen jollakin lailla kohonneensa. Kun hän kahden viikon päästä sai sahalta tilinsä, olivat rahat ikäänkuin tärkeämpiä; hän antoi ensikerran ne äidillensä. Äidin ja pojan taloudelliset välit muodostuivat täten itsestään. Kallella ei ollut täyttä selkoa perheen varoista, mutta kun hän sitten meni naimisiin, antoi äiti hänelle kaikki ne rahat, mitä hän oli ansainnut kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen.

Siihen aikaan kun Niemisen Kalle jo julkisesti seurusteli tulevan vaimonsa kanssa, seisoskeli hän myös joskus toisten poikain kanssa kylän raitilla. Vaisto sanoi, että tällainen raitilla seisoskelu oli hänelle näissä oloissa välttämätöntä, vaikka sydämessään tunsikin olevansa siinä avuton ja saamaton. Se oli hänen elämänsä suuri ja synkkä salaisuus, ettei hänellä ollut vähääkään todellista sällihenkeä; muutamanlaiset rivoudet esimerkiksi olivat hänelle suorastaan vastenmielisiä, vaikka hän sydämellisimmin nauroi niitä kuullessaan. Se voittamaton hyväntunne, jota hän aina tunsi kotiin palatessaan, sekin oli sitä samaa onnetonta lapsekkuutta: yhdestä polun kohdasta katsoen oli pirtin päädyssä vieläkin se sama kiusallisen lämmin henki, joka siinä oli ollut jo kiertokoulua käydessä. "Isä on kuollut, minä olen tuon asumuksen mies, minä olen seuraa Selman kanssa."

Seurustelu Selman kanssa avasi hänelle sentään jonkinlaisen oikotien. Hän vaistosi, ettei hänen nyt miesten lukuun päästäkseen välttämättä tarvinnut kehittyä täyteen sällimäisyyteen; naimisiin hankkiva mies oli yhtä täysi mies kuin sällikin. Raitilla seisoskelu oli kuitenkin välttämätöntä ja kaikkein vaikeinta oli raittijoukosta luontevasti suoriutua Selman seuraan. Täytyi suvaita ja pitää "kivana" sakin henkeä, kuulla reimoja hyväntahtoisia rivouksia, nähdä toisten leikillisesti kiusoitellen halailevan ja pusertelevan Selmaa maantiellä. Sillä tämä oli joka tapauksessa Niemisen Kallelle kevyin ja rauhallisin tie Sarvan Selman luokse. Ja Selman kanssa kahden päästyään sai hän vapaasti hengittää, sai täysin päästää valloilleen tuon perusheikkoutensakin. Hän ihan tietoisesti havaitsi Selmassa lapsellisuuksia ja nautti näistä havainnoistaan salaa sanomattomasti.

Mutta vähäpätöisemmissäkin ihmisen kehityskausissa on aina jokin huippukohtansa. Kerran taaskin oli Niemisen Kalle yhtenä pyhäehtoona poikien kanssa raitilla. Oltiin rauhallisella ja haluttomalla tuulella, vaikka oli tanssitkin tiedossa työväen Pirtillä. Silloin lähestyi joukkoa Huikun Jalmari, talon isäntä. Talollisia kohtaan tunsi joukko yleensä kertakaikkista tylsää vihaa, joka ei kyllä tullut sanottavammin näkyviin puheina eikä tekoina, se vain eli sameana ja jatkuvana. Mutta Huikun Jalmarin suhteen voitti ihailu vihan, sillä Jammu oli aika poika. Sillä oli talo Tampereellakin ja sen tiedettiin siellä olevan tuttua "eri humujen" kanssa. Ja oman kylän poikien kanssa se oli melkein hyvissä väleissä. Joukko näki nimittäin Huikun Jammussa hartaimmat mieskohtaiset unelmansa toteutuneina. Talonjussi se kyllä oli ja kapitaali, mutta ei se ollut sitä laatua, jota vihattiin. (Niemisen Kallella, sivumennen sanoen, oli tässäkin kohden sisälliset ikävyytensä: hänellä ei ollut mitään erityistä paikkakunnan talollisia vastaan — muita kuin Huikun isäntää, jota hän oli lapsuudestaan asti kartellut. Kaikilla niemisläisillä oli tässäkin sama kanta.)

Huikun äijä siis lähestyi joukkoa viikset ja silmät kosteina, alkoi veistellä poikien kanssa ja lasketella kullekin sopivia sukkeluuksia, etenkin tyttöasioissa. Niemisen Kalle oli jännittynyt ja pyrki pysymään niin huomaamattomana kuin suinkin, kasvoilla punastunut hymy. Mutta jo se huomasi hänetkin ja sanoi jotain sakeaa Selmaan viittaavaa. Kalle ei osannut vastata, hänen nenäänsä tunki jo Huikun hengen lemu. Huiku otti rehevästi leikitellen häntä niskasta ja yritti heiluttaa, ja kun Kalle punnersi vastaan, niin Huiku samaan tapaan tuttavallisesti sanoi kiusoitellen: "Älä yhtään sankaile, kyllä minä sinun sentään vielä lannistan." Kallen kasvoille oli unohtunut hymy, mutta silmät kostuivat ja poskien puna kuumeni, kun hän työnsi toisella kädellään Huikua poispäin, niin että se takaperin kammertui ojaan. Asia ei enää voinut jäädä silleen. Kallen oli toistamiseen ja kiivaammin survaistava Huiku ojaan.

Tällä kohtauksella oli Kalleen nähden monet pienet vaikutukset. Samana iltana hän ilmestyi Selman kanssa Pirtille tanssiin ja tunsi siellä koko ajan olonsa aivan erilaiseksi kuin ennen. Ikävältä se ei tuntunut, vaan juhlalliselta ja ikäänkuin turvallisemmalta. Tuli oudosti täälläkin mieleen, että hän on Niemisen asumuksen mies, on sama kuin isävainaa eläissään. Ja Selman kanssa hänellä oli tanssin jälkeen paljon puhumista, sellaista josta ei päiväsaikaan koskaan puhuta oikean pariskunnan kesken. Se alkoi siitä, mitä Huiku oli maantiellä naljaillut, ja päättyi kyyneliin, jotka olivat runsaammat ja rajummat kuin missään muussa heidän kihlausaikansa yökohtauksessa.

Kalle ei ollut äitinsä kanssa koskaan puhunut Selmasta. Nyt puhuttiin kylällä, kuinka Kalle oli kahdesti paiskannut Huikun ojaan ja mistä syystä se oli tapahtunut. Siinä asiassa oli äidillekin paljon sulatettavaa, sillä hänen tajunnassaan oli Kalle yhäti pikkupoika, jota ennen kaikkea oli estettävä kiintymästä vieraaseen ilmapiiriin. Erinomaisen varovasti ja etovin tuntein hän siis kerran johdatti puheen Selmaan, sitten tyttöihin yleensä ja lausui heistä joitain hienoja epäilyksiä siihen suuntaan kuin Huikukin oli raitilla naljaillut. Mutta heti samassa käsittivät sekä äiti että poika, että oli tapahtunut vaikea loukkaus niemisläistä henkeä vastaan. Äiti katui sitä puhettaan syvästi; vielä kahden vuoden päästä se tuli hänen mieleensä, kun Kalle Selman kuolinpäivänä, tottumattomasti verhottu lapsi sylissään, taas muutti Niemiselle äitinsä tykö. Hän otti lapsen Kallelta ja purskahti rajuun itkuun.

Kallen avioliitto ei ottanut oikein sujuakseen, vaikka he kolme, äiti, Selma ja Kalle, panivat paraansa varjellakseen sitä kaikilta häiriöiltä. Mitään varsinaisia häiriöitä ei oikeastaan sattunutkaan, mutta muuten vain oli kaikki ikäänkuin pysähtynyt paikoilleen, ensimmäisten päivien tunnelma viipyi viipymistään. Lapsen syntymisestä oli kyllä niinkuin jotain uutta alkavinaan, mutta ei sekään päässyt vauhtiin. Selma ei koskaan oikein toipunut synnytyksestä. Sitä toipumista odotettiin ja odotettiin — kunnes Selma kuoli. Kalle ei sanottavammin murtunut, vaan pikemminkin parantui Selman kuoleman jälkeen. Ensimmäisinä päivinä hän puheli ihmeellisen paljon äitinsä kanssa, enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän vain istuskeli kotona, puheli ja hyväili lasta ja kyseli äidiltänsä, millä iällä lapselle mitäkin tulee tapahtumaan. Jos hän olisi osannut oloaan tarkastaa, olisi hänen täytynyt sanoa, että hän oli tavattoman onnellinen. Tässä kaikessa oli jotakin niin kovin ehjää. Mutta kun asiat ovat täpärällä, voi pienikin seikka tehdä suuria… Kun Kalle oli menossa ilmoittamaan Selmaa haudattavaksi, sattuivat menomatkalla asiat niin, että Huiku sai tilaisuuden sanoa Kallelle nämä sanat: "No, et sinäkään saanut ämmääs kauaa viljellä." — Huiku ei ollut Kallelle siitä silloisesta ollenkaan vihainen, mitäs niistä pöhnäpäissä sattuneista. Kalle oli mies niinkuin muutkin ja sen vuoksi saattoi Huiku sille ämmän kuoleman johdosta sanoa niin miesmäisen osaaottavasti kuin konsanaan.

* * * * *