Niin elelivät sillä paikkakunnalla Niemiset ja Järviset, niin myös Muikut ja Mattilat ja Mikkolat. Ja samanlaista "paikkakuntaa" on kaikkialla, suuria ja pieniä ihmispesiä on sijoittuneina soveliaisiin maanpinnan paikkoihin. Ja ihmisten äärettömät elämyssarjat risteilevät ja koskettavat toisiaan ja luovat seikkoja, jotka näyttävät olevan kokonaan toista kuin ihmiset ja heidän aivoituksensa. Se on siitä, että tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on — tietää vielä vähemmän kuin "tiedoton". Se on kaikki niin yksinkertaista, mutta jatkuvasti viehättävää.

Selman kuoleman jälkeen tunsi Niemisen Kallekin vain luisuvansa siihen, mikä maailmassa hänen ympärillään yhä jäyhempänä nouseskeli. Hänhän oli hiljaisessa hengessään pitänyt onnettomana salaisena kohtalonaan sitä luonteensa piirrettä, ettei hänellä ollut mitään oikeata kykyä tuohon nouseskeluun, ei edes tuohon vaatimattomaan kotikylän raittielämään. Mutta juuri Selman kuoleman jälkeisinä aikoina tapahtui ikäänkuin järjestelmällisesti, hiljallensa, hyvin pieniä asioita, jotka muuttelivat Kallen sisäisiä näköaloja. Sitä voisi ehkä verrata johonkin lahoomisilmiöön luonnossa. Tuo viimeinen kohtaus Huikun kanssa silloin kuolinilmoitusmatkalla oli jo pieni, mutta paha romahdus yhdellä näköalan kulmalla. Siihen nimittäin jostain selittämättömästä syystä hiipi mukaan se tosiasia, että Huiku oli talollinen. Oli vielä niinkuin jotain kohtalon kiusaa siinä, ettei yksikään raittisälli sanonut hänelle niin sanaakaan sen johdosta, että Selma oli kuollut; he olivat kaikki sattumalta tavatessa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Muuten tunsi Kalle yhä enemmän saavuttavansa sitä miehuuden selkänojaa, jota sällien seurassa tarvittiin. Häneltähän oli jo vaimo kuollutkin ja jäänyt pieni lapsi; ja hän oli vain yhtä jäykkä ja oleili sakissa. Hän alkoi irtaantua äidistäänkin, hän havaitsi sen itsekin. Ei hän tosin voinut myöntää, että tämä uusi suunta nyt olisi mitenkään ollut sen parempaa kuin entinenkään. Elämä kyllä jotenkin laajentui, mutta samalla se myöskin ikäänkuin tyhjentyi. Mutta ei se entinen sisällyskään äiteineen ja muine semmoisineen enää tuntunut miellyttävältä. Ja yhä selvemmäksi kävi hänelle se elämän ilmiö, että oli talollisia ja että hän ei kuulunut niihin. Jonain satunnaisena hetkenä hän tosin tunsi, että hänellä tässäkin kohden oli ristiriitaa sakkihengen kanssa; hän ei vähääkään kadehtinut talollisia eikä pitänyt heitä mitenkään ylempinä olentoina ja sen vuoksi vihattavina. Hänen tunteensa heitä kohtaan oli jotakin aivan toista alkuperää.

Kallen äiti havaitsi tuon uuden suunnan hiipimisen aivan selvästi, mutta hän ei osannut sanoa siitä muuta kuin että se oli hänelle vierasta. Hänen ei tullut mieleensäkään sellainen ajatus, että Kalle mitenkään huonontuisi. Selman kuolema ja lapsen eloon jääminen olivat vanhuksen huomaamatta suuresti hienontaneet ja lämmittäneet hänen äidinrakkauttaan, ja niinpä hän melkein tyydytyksellä suhtautui Kallen alkavaan vieraantumiseen, vaikka jo tapahtui joskus niinkin outoa, että poika sanoi äidilleen jotain vihaisesti. Kaikkien sattuneiden tapausten jälkeen ei Kalle hänen mielestään voinut juuri toisenlainen ollakaan; jos joku elämän suunta katkesi, niin otti elämä tietysti toisen suunnan.

Marraskuussa 1917 oli Niemisen Kalle jo mukana silloisessa joukkotoiminnassa. Haulikkoa hänellä ei kyllä ollut, mutta koko sunnuntaipäivän hän oleili joukoissa kirkonkylän vaiheilla ja näki kaikki asetoimet ja muut tarkastukset. Maa oli jäässä ja rattaanpyörät tärisivät, kun joku talollinen saattoi pyssyjänsä esikuntaan. Illalla Kalle tuli kotiin, joi kahvia äitinsä kanssa ja hymyili hänelle, niinkuin olisi tavoitellut veikeyttä kertoessaan päivän tapauksista. Iltapimeässäkin hänen vielä teki mieli lähteä jonnekin; äitinsä ihmeeksi hän lähti ulos, sanoen menevänsä "vähän vaan". Hän käveli ja seisoskeli ulkosalla. Järvellä meni laiva, tulet sammutettuina, siellä saatettiin pois ryssäpoikia ja naapuripitäjän miehiä. Ehkä siellä vietiin pyssyjäkin. Maailmassa oli uusi henki. Vanha henki talollisineen, isän aikoineen, hempeine tunnelmineen oli jossakin kyyrysillään pimeässä ja ikäänkuin toivoi, että tätä pimeyttä nyt vain jatkuisi. Ilma oli kostean raikas ja raaka, täyteläisesti tulkiten sällimäisyyden, oikean sakkihengen juhlallista puolta, semmoista mikä sisältyy sanaan työväki silloin kun se oikein sanotaan… Ensi kerran tunsi Kalle vapautuneensa tuosta salaisesta kykenemättömyydestään. Hän tunsi tuon raa'assa marraskuun illassa vallitsevan nykyisyyden leyhkän omakseen. Tämä on työväen aikaa; työväellä on taloja, sanomalehtiä, omia isoja herroja. Sällit ovat maailmaa kulkeneet, ei niitä petetä eikä voiteta.

Tähän marraskuun iltaan sisältyi Kallen korkein tunnelma tällä alalla; kun se oli koettu pimeässä hiljaisuudessa, niin ei se voinut ehjänä soveltua muunlaiseen tilanteeseen. Kallen kehitys tähän suuntaan pysähtyi taas tähän iltaan, tuli samanlainen pysähdys kuin aikoinaan avioliittoon mennessä. Hänen suhteensa näihin uusiin asioihin jäi paikoilleen ja hänen huomaamattaan se tietysti taantuikin uutta kaikkein mahtavinta romahdusta kohden, josta jälleen uusi syvällisin kausi oli alkava. Sen kauden ensimmäisiin nyyhkytyksiin tahdomme hänet saattaa.

Kallen sileät vaaleahaiveniset kasvot kävivät totisiksi, kun helmikuun alussa kaksi kylän arvokkainta sälliä — toinen oikeastaan palstatilallinen — päätä pahkaa saapui hänen luokseen, ihan niinkuin mennään vieraanmiehen kanssa jotain velkaa irtisanomaan. He ottivat tupakkia, istuivat tuoleillaan ja puhuivat toistaan säestellen ensin ilmoista ja sitten pääasiasta. Se oli sitä, että Kallen oli nyt kanssa yhdyttävä. Kun oli pyhäpäivä ja nämä olivat tuttuja ikämiehiä, jotka eivät koskaan olleet niemisläisille pahaa sanaa antaneet, niin tarjosi Kallen äiti heille kahvia ja otti osaa puheluun, todeten, että työkansan asema kyllä on hädänalainen, mutta ettei sitä sentään pitäisi ruveta aseilla auttamaan. Taisipa hän mainita jotain Jumalastakin, johon miehet hyväntahtoisesti naureskellen vastasivat, että Jumala on kapitaalin puolella, ei meidän siihen ole turvaamista, ja että jollemme me nitistä porvaria, niin nitistää porvari varmasti meidät. Vielä he sanoivat, niinkuin olisivat lukeneet ulkoa jotain painettua kirjoitusta, etteivät he nykyisissä olosuhteissa voi vastata sellaisten henkilöiden turvallisuudesta, jotka eivät ota osaa kansan vapauden puolustukseen. Vaikka lause tämmöisten ihmisten kesken oli muodoltaan perin keinotekoinen, niin äiti ja poika kumminkin täydellisesti tajusivat sen sisällyksen, ja äiti sanoi, ettei mikään asia voi vaatia lesken ja orpolapsen ainoata turvaa, johon miehet kiiruhtivat selittämään, ettei Kallen suinkaan tarvinnut lähteä rintamille, kyllä niitä on, jotka sinne menevät. Kallea tarvittaisiinkin esikunnassa. Sitten miehet jo lähtivätkin ja sanoivat vielä mennessään hyvin ystävällisesti, että kyllä on vaan parasta yhtyä sakkiin sen, joka huolitaan. Pyrkii niitä semmoisiakin, joista ei huolita.

Oli onneksi äidin ja pojan keskinäisille väleille, ettei heillä miesten lähdettyä ollut juuri mitään puhumista. Ilmassa tuntui lähestyvien uhkaavien tapausten paino, jonka alta eivät niemisläisetkään voineet vetäytyä. Seinät ikäänkuin kävivät läpinäkyviksi ja kaiken maailman ihmiset yhtenä joukkona katsoivat tänne päin. Niin Kalle kuin hänen äitinsä näkivät todellakin kaikki muut ihmiset tällä hetkellä vain yhtenä joukkona; sillä seikalla, että he sotivat keskenään, ei ollut mitään kiinnevoimaa niemisläisten tajuntaan. Koko tämän vakavan ja ahdistavan kysymyksen suhteen he eivät aavistaneet muita näkökohtia kuin yksilöllisiä.

Tunnin päästä miesten lähdettyä tuli äiti, lapsi käsivarrellaan Kallen tykö ja sanoi: "Etkö sinä jo lähde?" johon Kalle vastasi: "Kai mar minä tästä kanssa lähden." Murhenäytelmä oli alkanut.

* * * * *

Se oli alkanut ja ensimmäinen uuvuttava näytös kesti tasan seitsemän viikkoa, kynttilänpäivästä palmusunnuntaihin. Kalle meni tietä pitkin Rinnelle päin paremmat vaatteet ja uusi villapaita yllään ja mielessä tunne siitä, että tämä hänen menonsa ei ole ollenkaan hänestä riippuvainen. Hänen ohitsensa ajoi hiljallensa kaksitoista hevosta, laitiot täynnä eri asennoissa loikovia miehiä, laulaen jotain uutta laulua — "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on". Ne eivät sanoneet päivää eivätkä lakanneet laulamasta hänen kohdallaan. Ne pysähtyivät Rinnen kohdalle, melusivat ja menivät sisälle. Kun Kalle sinne saapui, niin siellä syötiin, Rinneska toi Kallellekin voileivän, joka oli tehty nopeasti ja tasoittelematta. Samalla hän sanoi jonkin leikkisän ja ystävällisen sanan tervetuliaisiksi. Muutamia muitakin naisia hääri ruokatoimissa ja kaikki he olivat erinomaisen reippaita ja ikäänkuin pitotunnelman vallassa.