Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

by Frans Eemil Sillanpää

Se oli kynttilänpäivä. Ja siitä hetkestä ruveten olivat Niemisen Kallen tottumattomat aistit yhtämittaisen oudon sohinan vallassa. Se muistutti lievää jatkuvaa kuumetta, joka ei tee kipeätä, vaan tuntuu joskus melkein nautinnolliselta, kun silmät katselevat toisten toimia ja mielikuvitus liittää niihinkin vaistomaisesti samanlaisen tahdottoman kuumetunteen. Ne, jotka eivät tänne kuuluneet, poikkesivat nöyrän ja köykäisen näköisinä pyytämään kulkulupaa; toiset olivat kovasti hevelin puheliaita. Sanomalehdet vilisivät Helsingin päämiesten määräyksiä; pian supistiin myös murhista, jota sanaa tosin ei koskaan käytetty. Päivät pitenivät, kaateiset tiet kertoivat tuhansista kuormista, jotka hiljaisina jonoina olivat liukuneet kirkonkylää kohden ja siitä eteenpäin.

Kallen elämyksistä oli oudoin ja hänen sisimmälle luonnolleen oikeastaan vastenmielisin paikkakunnan talollisten tavaton nöyryys. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa käskeä; muutamille annettiin joskus pelkän huvin vuoksi jokin määräys, jonka he naurettavalla täsmällisyydellä täyttivät. Eräältä kerran huomaamatta jäi semmoinen noudattamatta, ja se ilmestyi seuraavana päivänä esikuntaan ja tarjosi vapisevalla äänellä sataa markkaa. Sanottiin, että pitää olla sata viisikymmentä. Sillä ei ollut mukana muuta kuin sata neljäkymmentäseitsemän markkaa, jonka vuoksi sai antaa sen sata markkaa ja vaihtaa saappaansa Letku-Jussin tallukkaisiin.

Niin jatkettiin ja tämän uuden elämän juuret tunkeutuivat yhä syvemmälle vanhan elämän kasvinaloille. Eräänä päivänä seisoi Huiku tiellä talonsa kohdalla, kun Kalle oli menossa noutamaan säästöpankista rahoja. Kallen oli tuskallista kulkea Huikun ohitse sen säälittävän, lähentelevän vakavuuden vuoksi, joka asui Huikun muuten naljaisilla kasvoilla. Kalle meni menojansa, vaikka Huiku teki toverillisen pehmeällä äänellä hänelle jonkin kysymyksen, että joko tämän kulman kyytimiehet ovat palanneet. Huiku lähti hänen jälkeensä ja huusi nimeltä. Kalle pysähtyi vastenmielisesti. Huiku pisti hänen käteensä suuren setelin ja puhui, että jos pitäisit vähän minun talo-huononi ja henki-huononi puolta, vaikka kyllä tavaraa saatte senpuolesta… Kalle ei hennonut olla ottamatta seteliä, vaikkei hän koko asiaan pannut vähintäkään mielenkiintoa.

Kalle oli itse juuri menossa ottamaan isompia rahoja säästöpankista. Miesten palkkarahat eivät olleet saapuneet aikanansa ja sen vuoksi täytyi nyt ottaa täältä.

Tämmöisellä yksinäisellä pankkimatkalla pyrkivät Kallea muutenkin kiusaamaan eriskummalliset ajatukset. Ei tosin minkäänlaista varjon väikähdystäkään sinne päin, että tässä olisi mitään väärää tai rikollista. Kallen tajunnassa ei oikea- ja vääräkysymyksellä näiden asioiden kanssa ollut niin minkäänlaista kosketuskohtaa. Jos hän nyt keskellä päivää menee ja ottaa säästöpankista kymmenentuhatta miesten palkoiksi, niin on se yhtä luonnollista kuin se olisi ollut luonnotonta vielä silloin marraskuussa. Hän oli kyllä havainnut, että jotkut olivat kahmaisseet jotain omiksikin hyvikseen, ja se tuotti hänelle aina melkein ruumiillista kipua. Paljon sitä oli semmoistakin, mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli, näin yksin ajatellen, se, että hän, Kalle Nieminen, ja ne muut siellä Rinnellä olivat joutuneet näin tavattomaan asiain aallokkoon, josta ei näkynyt rantaa ei edessä eikä takana. Peräytyä ei voinut, siihen ei ollut mitään muuta mahdollista muotoa kuin lahtarien tulo ja siihen ja sen seurauksiin ei Kallen mielikuvitus pystynyt. Mutta entä jos tämä jatkuu ja menestyy? Mitä sitten? Mitä tämä oikein on? Ruvetaanko vielä työtä tekemään? Miksei koskaan puhuta töistä? Kuinka ensi kesä ollaan? Mikä tästä oikein peräksi tulee? Nyt on Rinnellä jo hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Se menee ja puhuu sitä räntti-kieltänsä aamusta iltaan.

Asioiden rannaton — ja kuten Kallesta pohjaltaan tuntui — älytön ja tarkoitukseton aallokko, se Niemisen Kallea tässä kaikessa eniten huimasi ja sen vuoksi hän syvimmässään niin kovasti himoitsi rauhaa näistä kaikista. Sellaisissa asiain sokkeloissa eleleminenhän oli tunnusmerkillisin piirre siinä kuvassa, jonka Kallen vaistot olivat lahtarimaailmasta luoneet. Niillähän ne juuri olivat protokollat ja asiakirjat; nehän eivät saaneet junaa kulkemaan ilman asiakirjojaan, mansettejaan, virkojaan. Kallen mielestä oli jotain toivottoman naurettavaa siinä, että heikäläistenkin oli semmoisia yriteltävä: pöytäkirjoja ja valtakirjoja.

Tällaisten yksinäisten ahdistavien arvelujen jälkeen oli hänelle kymmenentuhannen ottaminen pankista yhtä mitätön asia kuin yhden tuhannen ottaminen äsken Huikun sormista.

Ja käymään vedetty kello kävi laahusti yhä käyntiään. Sadat tylstyneet aivot tuhertelivat tuhansien kopelosormien välityksellä pykäliä ja "traportteja". Moni hämärä velvollisuus täytettiin sellaisella riitaan asti kehittyvällä tarkkuudella, että sitä täytyi jumaltenkin nauraa. Ja sillaikaa kulkivat nuoret ruokaantuneet huligaanit kaula sangalla ja hymisivät hiljaa itseksensä sitä vaikutusalojen suunnatonta rehevyyttä, mikä nyt oli auennut. Mutta penikulman päässä jyskivät tykit jo toista kuukautta ja yhä uudet hevosjonot laahasivat sinne ammuksia ja etäisten maanpaikkojen miehiä. Siellä olivat lahtarit, joita ei kukaan ollut nähnyt. Kuultiin, että heitä oli kaatunut taas senkin järven jäällä kuusisataa. Mitä lahtarit oikeastaan olivat ja mistä niitä oli niin paljon? Minkä vuoksi he lähtivät kaatumaan? Jos oli Niemisen Kallelle punaisten taistelu hämärää, niin oli lahtarien taistelu aivan käsittämätöntä, ja sen vuoksi niiden voitonmahdollisuus ei tullut hänen mieleensä enempi kuin toistenkaan täkäläisten mieleen. Kuka voisi voittaa kaikki maailman sällit, kun ne näin ovat yhtyneet? ja vielä Venäjän sällit, jotka ovat niin paljon ylempänä näitä kotoisia?

Niin sitä kyllä sopi luullakin. Mutta maarianpäiväehtoona vielä hämärissä vonkuivat tykit niin kiihkeästi, että Koivisto, vanha kaljupää äijänrehju, jolla oli kirjoittelemisen intohimo, ei enää viipynyt pöytänsä ääressä. Hän oli yötä päivää "laatinut" jotakin, parta oli jäänyt ajelematta, hän oli kuin tautivuoteelta noussut, kun hän meni puhelimeen. Aikansa yritettyään kunnollista puhelua hän huomasi puhuneensa yksin. Tykinjyske ja kiväärinrätinä olivat katkenneet. Maailmaan oli äkkiä tullut kuumeinen hiljaisuus. Mikä nyt oli? Ei ollut Rinnekään kotona, se oli päivällä jo mennyt sinne rintamille päin. Rinneska ja lapset katselivat kauhistunein silmin. Ei kukaan tiennyt mitään muuta kuin että oli sydäntä leikkaava hiljaisuus. Vanha Koivisto, joka oli ollut lukemattomissa toimissa puheenjohtajana ja piti sitä seikkaa elämänsä murtumattomana perustana, hänkin vapisi ja vaikutti naurettavalta yrittäessään pitää tavanmukaista esitelmäänsä jostakin kratekiikasta. Yksi sanoi: "Eikös Koivisto enää kirjoittele?" ja kun kaksi sälliä toisiinsa merkitsevästi katsahtaen lähti ulos, niin hän jatkoi: "Ne miehet kirjoittele vielä tänä yönä."

Jäällä näkyi ensimmäisiä pakolaiskuormia mustina liikkuvina läjinä. Rinneska ei saanut mitään selvää vastausta telefonista. Kyökissä retkotti vielä äsken tuotu sianruhon puolikas ja avattu voitynnyri. Koivisto sai aikaan, että mentiin taloista määräämään hevosia. "Ja jos kysytään kuka käski, niin sanokaa, että Taipaleen yhdistyksen puheenjohtaja." (Puheenjohtajasta Koivisto puhui vielä mestauspaikallakin.) Vasta yhdeltätoista tuli Rinne yhdessä jonkun kirkonkylän esikuntalaisen kanssa. "Mikä nyt on?" kysyi Rinneska. "Helvetti nyt on", sanoi Rinne ja meni suoraan puhelimeen.