Lopullinen lähtöpolska oli alkanut. Puhelimessa puhuttiin nyt paljon asioita, joita jännittyneet korvat kuuntelivat pitkin pitäjää ja joita sittemmin naureskeltiin komppanian ruokapöydässä. Seitsemän viikkoa oli kulunut siitä varman kirkkaasta kynttilänpäivästä, jolloin Niemisen Kalle lähti Rinnelle. Nyt oli palmusunnuntai kohta valkenemassa. Perheellisten miesten ja naisten kasvoissa asui seisahtunut kauhu, kun he sonnustivat itseään ja omiaan pakomatkalle, mutta nuorten ruokaantuneitten huligaanien silmissä paloi sellainen elämisen riemu, kuin olisi heille nyt vasta alkanut se, jota odotellen he tähän asti olivat vetelehtineet. Ja se olikin heille alkanut, sillä monet näistäkin tiesivät jo, missä jäähtyvää yksityistä verta äsken isketyistä haavoista parhaillaan huppelehti.
Niemisen Kalle sai tilaisuuden pakoyönä neljän aikaan pikimmältään käydä kotona. Hänen mielensä oli jo laskeutunut olosuhteiden tasalle, hän tiesi, että muutamia paikkakuntalaisia oli juuri surmattu, ja se seikka vaikutti häneen omituisen vapauttavasti. Hänestä ihan tuntui, ettei hän ole ollenkaan ollutkaan mukana näiden toimissa. Se vanha raittihenki ikäänkuin pisti päänsä esiin ja nauroi hänelle, että hän sittenkin vain oli seitsemän viikkoa täysissä tosissaan ollut sen asiaa auttamassa. Hän tunsi olevansa melkein vanhan Koiviston veroinen, jonka kaljua päätä ja näivettyneitä aivoja hän koko ajan oli tuntenut säälivänsä, koska niiden ärtynyt ahertelu aina oli tuntunut niin surullisen naurettavalta. Eihän siihen kirjoittelua tarvita kuin porvareita tapetaan. Ja sitähän se oli ollut: se vanha sakkihenkihän tässä pohjimmaisena oli ollut. Kansanvaltuutetut ja muut prokuraattorit — hm — he olivat varmaan semmoisia vanhoja Koivistoja, jotka luulivat tässä tosiaan olevan jotain asiaakin… Kalle käveli tietä pitkin, kuunnellen hirvittävää hiljaisuutta ja muistellen äitiänsä ja lastansa, jotka puoliuneliaina olivat jääneet kotiin aikomatta paeta… Nyt siis tulevat ne lahtarit, joitten olemusta hän ei ymmärrä. Nyt ne tulevat ja hän, Niemisen Kalle, jää yksin ottamaan niitä vastaan, hän osaa niille sanoa monta asiaa joita nekään eivät ollenkaan tiedä. Hän on jo kerran nähnyt yhdet veriset turkit, joista sanottiin, että ne ovat lahtarivainaan. Silloin häntä jo säälitti, sillä hänestä tuntui, että se lahtari oli kuollut saamatta tietoa kaikista asioista. Nyt ne tulevat ja hän saa niille selittää…
Aamu-yö oli todellakin kovasti hiljainen. Ei laukausta, ei edes pakenijain muminaa kuulunut, vaikka kaksituhatta miestä ja joukoittain muuta väkeä oli jonkin tunnin aikana tästä ohi paennut.
* * * * *
Kun Niemisen Kalle siis tunsi itsessään, ettei hänellä perästäkään ole mitään yhteyttä näitten sällien kanssa, niin ei hän liioin pelännyt sitä, mitä tuleva oli. Hän pistäytyi vain johonkin tuttuun tölliin odottamaan vangiksi joutumistaan. Sisäisiä pettymyksiä oli Kalle paljon kokenut ja pettymys tuli tästäkin. Kun ensimmäiset valkonauhaiset tulivat siihen tölliin, ajatteli Kalle: nyt minä siis näen niitä läheltä. Ja hän näkikin, mutta näiden olemus oli tykkänään vieras kaikille hänen mahdollisille kuvitelmilleen. Nämä olivat punakoita kyömynenäisiä pohjalaisia, joille hänellä, Niemisen Kallella, ei voinut olla mitään selitettävää. Matkalla ne vain puhelivat siitä, jätettäisiinkö ukko kankaan laitaan vai viedäänkö herja perille.
Mitä lähemmäksi päämajoja päästiin, sitä selvemmin ailahteli ilmassa se vieras itsetietoisuus, jolla ei ollut Kalle Niemiseltä mitään opittavaa. Jos hän näille kertoisi huomiostaan, ettei hän sentään kuulukaan paenneitten punaisten joukkoon, että hänellä on vanha äiti ja lapsi, niin nämä nauraisivat. Siinä tuli vastaan kuorma, jossa oli vanha Koivistokin; saattomiehet huusivat jotain näille saattomiehille. Kalle ymmärsi asian; hänen luontoaan karmaisi, niinkuin olisi lievä salama jatkuvasti kulkenut hänen ruumiinsa läpi. Entisyys, vieläpä eilinenkin, oli äkkiä siirtynyt huimaavan kauaksi. Siellä jossain oli hänellä ollut äiti ja lapsikin ja vielä kauempana Selma, lapsellinen Selma. Silmäkulma pyrki kuumenemaan, mutta hän puri hampaitaan. Salamantunne jatkui yhä tainnuttavampana, kohta kai hän siitä pääsee. Tässä eteisessä lemahtaa sikarinsavu, pihamaalla kävelee Huiku. Vormupukuinen herra menee sisään ovesta. Eivät nämä ole lahtareita, nämä ovat jotain muuta, josta ei punaisillakaan ollut aavistusta.
Kallen hätä oli suuri. Se ei johtunut niin paljon kuolemanpelosta kuin siitä tunteesta, että hänen ja näiden ihmisten välillä on tuo hirvittävä ymmärtämättömyyden kuilu; ettei hän mitenkään voi näille sanoa sitä jotakin, jota nämä eivät tiedä ja joka kumminkin olisi kaikki kaikessa. Hätääntyneet aivot koettivat hirvittävässä tuskassaan hakea jotakin. Ei mitään puolustusta, ei armon pyyntöä, niistä ei nyt ole kysymys. Mutta jotakin, jotakin; hänellähän ei ole mitään. Aikaisimman lapsuuden kultahetket tulevat etäisyydestään aivan lähelle ja vaativat häneltä jotakin. Ne eivät ole koskaan aikaisemmin noin tulleet; nyt ne tulevat ja kysyvät, mitä hänellä on. Ja hän tuntee, että hänellä pitäisi olla niille jotakin näyttämistä. Kohta hänet ammutaan eikä hän ehdi enää mitään hankkia. Auttakaa, auttakaa…
Rakkaus poikaan tuli Niemisen Kallelle siksi mitä hän etsi. Hän ei ollut sitä rakkauttaan koskaan tietoisesti tuntenut, nyt se humahti hänen tietoisuuteensa pelastavana ja uuvuttavana Hän on laiminlyönyt Viljon, se ryömii nyt kotona ja odottaa. Hänen sielunsa ja ruumiinsa täytti suloinen, järjetön varmuus siitä, että hän vielä saa ottaa pojan syliinsä. Kuolema, kuolema, eihän se ole mitään erinomaista. Hän pääsee vielä Viljon luo, Viljon ja Selman.
Kallen varmuus ei horjahtanut koko tutkinnon aikana. He sopivat erinomaisen hyvin yhteen tuomarin kanssa. Kalle ei horjahtanut vielä sittenkään, kun tuomari lopuksi sanoi tjah — ja oli pitkän ajan vaiti. Hiukan malttamattomuutta hän tunsi, olisi pitänyt kaikki pikemmin käydä.
— Tjah, sanoi tuomari taas, kyllä asia on niin, että minun on kysyttävä, mikä on teidän viimeinen toivomuksenne.