Kalle ei tahtonut osata sitä sanoa.
— No, eikö teillä ole mitään? kysyi tuomari tiukemmin.
— Kävisin katsomassa äitiä ja Viljoa, sanoi Kalle vihdoin. Itku oli tulemaisillaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pilannut koko asian sillä, että sanoi sen.
— Mikä se Viljo on? kysyi tuomari. — Se on minun poikani. — Kuinka vanha? — Toisella vuodella. — Joko se puhuu? — Puhuu se vähän. — Onko sinne pitkä? — Viisi kilometriä.
Tuomari katsoi kelloaan ja sanoi: — Te saatte käydä sanomassa hyvästi äidillenne ja Viljolle. Tulkaa sitten yhdeksältä tänne silloin teidät ammutaan.
Huiku hääri sotamieheksi muuttuneena toisten joukossa pihassa ja kun näki Kallen tulevan ulos ilman vartijaa, hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa ja alkoi huutaa, että mihin tämä pankkirosvo laputtaa. Tuomari tuli kanssa portaille ja Kalle sai mennä. Koko kohtaus ei muuten tehnyt Kalleen niin minkäänlaista vaikutusta.
Hän tuli kotiin, näki äitinsä itkettyneet silmät ja sanoi, että hänen on yhdeksältä oltava jälleen tutkittavana. Äiti näkyi heti arvaavan asian oikean laidan. — Onko sinulla edes tupakkia? kysyi äiti. Kalle huomasi, ettei hänellä tosiaan ollut. Äiti toi jonkun laatikon lopun omista kätköistään ja meni sitten keittämään kahvia.
Kahvi juotiin mitään puhumatta. Viljossa oli hiukan kuumetta ja yskää ja hän oli sen vuoksi itkuinen. Mutta kun isä sitten otti sen syliinsä ja sanoi: "hyvästi nyt pikku kulta", niin se hymyili, näytti sormellaan seinään ja äänsi: "kelloh — kelloh". Äiti sanoi: "Älä huolehdi Viljosta, kyllä me toimeen tulemme — Jumalan avulla". — Viimeiset sanat sanoessaan ratkesi itkuun.
* * * * *
Minä joka tätä kirjoitan, tunsin hyvin Niemisen Kallen lapsuudesta asti ja sain kapinan aikana tilaisuuden jotenkin tarkoin seurata hänen toimiaan. Tunsin myös hyvin paikkakunnan mielialan ja tiesin, mikä häntä kirjaimellisen säädännön mukaan odotti. Mielipahani oli suuri, kun en saanut olla sillä paikkakunnalla silloin, kun Kalle tuomittiin. Olisin ehkä voinut tehdä jotain hänen armahtamisekseen.