Sain kumminkin vielä kuulla hänestä. Tapasin vanhan tuttavani tuomarin, joka vuosistaan huolimatta oli jättänyt kihlakuntansa jonkun nuorukaisen haltuun ja itse ruvennut kenttätuomariksi, "koska tiesi, että poikaklopit mielellänsä tekevät tyhmyyksiä", kuten hän sanoi. Keskustelimme ja hienokseen väittelimme kuolemanrangaistuksesta. Kesken kaiken hän kysäisi, tunsinko minä yhtä Kalle Niemistä kotokylästäni. — Kyllä, vastasin minä innostuen. — Mimmoinen mies se oikein oli? — Minä kerroin mitä tiesin ja arvelin. — Jaa, sanoi hän ja sytytti uuden sikarin, sillä pojalla oli kyllä vahva syntisäkki, mutta se oli niin reilun näköinen, että minä armahdin sen. Hän kertoi sitten kuulustelusta ja tuomiosta ja jatkoi:
— Minä sain Laurilan (suojeluskunnan päällikön) puolelleni, että jos se tulee yhdeksältä eikä ruikuta, niin se armahdetaan ja Laurila ottaa sen takuullansa pakkotöihin. Se tuli, ja naama yhtä silkona kuin lähteissään, ei ollut nähtävästi itkenytkään. Kun se oli vähän aikaa seisonut porstuassa, niin minä käskin sen sisälle ja ilmoitin asian. Minulla oli oikein teatraalinen tunnelma, kun se vihdoin lysähti maahan niinkuin lankavyhti ja minun yksinkertainen sielutieteeni oli osunut oikeaan.
Me emme enää osanneet jatkaa väittelyämme kuolemanrangaistuksesta. Silloin tällöin sanoi tuomari vain "juu — juu" ja puhalteli savuja sikaristaan. Luultavasti me molemmat koetimme mielikuvituksessamme eläytyä Niemisen Kallen kahteen kotiinpaluuseen, jotka tapahtuivat samana iltana, mutta olivat toisiinsa jotenkin samassa suhteessa kuin kuolema ja ylösnousemus.
Pikku Irjan loppu
Kukapa olisi uskonut, että pikku Irja Kyllikkikin, räätäli Malmion nelivuotias tyttö, sai uhrata henkensä semmoisessa sodassa, jossa suomalaiset tuota pikaa hankkivat itselleen täydellisen itsenäisyyden ja jossa molemmat taistelevat puolet ilmoittivat taistelevansa vapauden puolesta. Malmion koko perhe kyllä tuhoutui siinä sodassa. He pakenivat ensin toisten mukana ja Malmio itse joutui monituhantiseen vankileiriin, jossa ennen tuomiotaan kuoli, "lihavampana kuin koskaan eläissään ja valkoisena kuin lumiukko", kuten ehdollisesti vapautetut palatessaan kertoivat. Malmion rouva taas oli niin ajattelematon ja ansioitansa käsittämätön, että palasi jo parin penikulman päästä takaisin, kun Irjan kuoltua hänen toinenkin lapsensa oli sairastunut. Hän tuli lapsineen paikkakunnalle ihan vapaasti keskellä päivää — vanha Korkee häntä vielä viimeisillä virstoilla kyyditsikin — ja samana iltana hänet ammuttiin että paukahti. Sairas vanhempi tyttö kuoli sitten kanssa jossakin.
Mutta pikku Irja oli itsepintaisesti säilyttänyt hengenkipinäänsä niin vaikeissa olosuhteissa, ettei olisi luullut sodankaan enää häneen pystyvän. Ensin oli kuukausimääriä odotettu hänen kuolemaansa, sitten oli jo lakattu odottamasta, alistuttu hänen jatkuvaan kurjuuteensa ajatellen, että tottapahan kuolee kun hänen aikansa tulee. Niihin aikoihin oli helppo unohtaa yksityisiä tukaluuksia, oli niin paljon yleistä. Vasta kun tämä unho sodan pyörteissä oli tullut täydelliseksi, oli Irjankin aika tullut; hän ikäänkuin tahtoi näyttää, että hän kaikista pauhinoista huolimatta kykenee hetken ajan kiinnittämään itseensä ainakin yhden ihmisen koko huomion.
Pikku Irjan tapaturma oli sattunut Tampereella loppukesällä 1916; joka on vähänkin taipuvainen taikauskoon, saattaa nyt jälkeenpäin helposti tulla siihen vakaumukseen, että tuolla onnettomuudella oli enteellinen merkitys. Se räätälimestari, jonka työssä Malmio silloin oli, oli ruvennut jollakin lailla rettelöimään tarihvista, ei ollut noudattanut tarihvia; ja oli sitäpaitsi ajanut pois yhden sällin. Miehet jättivät silloin mestarille lakon uhkan ja lähtivät kesken iltapäivää kävelemään kaupungille. Malmionkin liikehti rauhallisen rentona helteistä kotikatuaan ylöspäin, poikkesi portista pihaan ja näki silloin yhden kaupungin lääkärin tulevan alas heidän portaita. Mikäs siellä nyt oli? Hän tuli kyökkiin, jossa ei ollut ketään, mutta kamarista kuului liikettä ja uupunutta nyyhkytystä; ovi oli raollaan.
Isän ja äidin kohtaus tämmöisessä tapauksessa, kun avioliitto on näinkin pitkälle ehtinyt, on vaikea — usein ruma. Miehen silmissä on päällimmäisenä kiukkuinen syytös, kun hän niillä hakee vaimon silmiä: sinä olet vetelä ja sinä olet huolimaton. Vaimo on mielestään jo muutenkin tarpeeksi onneton, ja kun hän huomaa miehen silmissä tylyä, niin vastaavat hänen silmänsä samalla mitalla. Ja tämän sanattoman esikeskustelun jälkeen ei vaimo tahdo saada sanotuksi mitä Irjalle on tapahtunut, sillä hänen pitäisi yhtaikaa samalla iskulla saada musertavasti näytetyksi, ettei hän ole vähääkään syypää. Hän vaihtoi kolme sanaa Heinoskan kanssa, sillaikaa irtosi Irja hänen kädestään ja kun hän vielä jotain sanoi siihen asiaan, oli Irja juossut pyykkitupaan ja juonut livekiveä. — Se oli siis sinun ämmämäistä vetelyyttäsi sittenkin. Mitä lääkäri sanoi? — Vaimo ei vastaa.
Malmio oli kuvitellut, että kotona pitkästä aikaa tulee sisältörikas hetki, kun hän kertoo uhkaavasta lakosta. Siitä ei nyt tullut mitään kun sattui tämmöinen herpaannuttava sivutapaus. Eikä koko lakosta tullut mitään, mestari suostui miesten vaatimuksiin, mutta kävi niin nolosti, että se erotettu sälli oli jo ehtinyt livistää kaupungista, jotenka vaatimusta hänen takaisinotostaan ei mitenkään voitu täyttää. Mestari kyseli pirullisen hurskaan näköinä miehiltä, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä.
Tyttö ei kuollut, vaikka luultiin, se eli vaan, eli ja korisi. Kaiken mitä se yritti syödä, se heti antoi ylön. Se laihtui ja itki hiljaista uikuttavaa itkua. Pellavainen tukka kävi entistä kiharampaan.