Malmion perheessä vallitsi suuri kyllästyminen. Isä ja äiti riitelivät usein: tulot eivät tahtoneet riittää. Irja tarvitsi alituista holhousta ja se joutui vanhemman siskon huoleksi. Mutta siihen tarvittiin pakkoa ja niin kuului Malmiolta usein molempien lasten itku yhtaikaa. Heidän toimeentulonsa oli jo ollut niin hyvä, että heidän oli kannattanut sillä hiukan kopeillakin. Nyt uhkasi koko perhe rappeutua, sen saattoi jo nähdä naapurimuijien katseista. Ja vaikka kaupungista maalle muuttaminen aina on mitä nöyryyttävin teko, niin tuli se kumminkin Malmion rouvan mieleen semmoisina hetkinä, kun Irja oli nukahtanut ja vanhempi tyttö päässyt pihalle leikkimään. Jos he nyt muuttaisivat hänen kotiseudulleen, niin hän olisi sentään paljoa korkeammassa arvossa nyt kuin sieltä lähteissään, sillä silloin hän oli ollut piika. Näin ajatellessa tuntui siltä kuin Irjakin olisi nukkunut pitempään ja rauhallisemmin.
Malmiota itseäkin kyllästytti. Vapaa-aikansa hän vietti jokseenkin tyystin Työväentalolla, mutta sielläkin oli nykyään tympeätä. Puhe alkoi keskiajan feotaalilaitoksesta ja päättyi nykyajan kapitalismiin; mitä useampi sen oppi ulkoa, sitä useammin sen kuuli, ja sitä tylsemmältä se tuntui. Jos muuttaisi maalle — pitämään tuota samaa puhetta. Ja pitkästä aikaa tapahtui, että kun mies teki ehdotuksen, niin vaimo hillitsi itsensä eikä kivahtanut vastaan. Samana syksynä he jo muuttivat, ja hämäränä iltana sanoi kylän raitilla yksi vaimo toiselle: "Se Alviinakin on muuttanut tänne miehinensä." — "Niin aina; joko niillä kuinkakin on perhettä?" — "On niillä kaksi tyttöä; toinen on semmoinen huono, kun on saanut livekiveä, antaa ylön vaan kaikki — —."
* * * * *
Kukaan ei ole mielellänsä sairaan korisevan pikku Irjan parissa. Äiti jättää Irjan Helmille ja Helmi jättää Irjan yksinään. Irjan on aina jano, eikä tahdo saada hengitettyä. Irja kuulee usein puhuttavan siitä, että hän kuolee pian. Mutta hän ei kuole vielä, hän pääsee ohi matalan alkutalven. Silloin tällöin hän on lääkärin käsissä kuihtuneena, uikuttavana, kiharatukkaisena. Vaikka hän itkee, taipuu hän silti nöyrästi lääkärissä käyntiin. Matkalla hän katselee taloja, joista toiset ovat ystävällisen, toiset tylyn näköisiä. Äiti tuntuu olevan lähempänä taloja kuin Irjaa. Irja kuolee pian, mutta Irjan pitää ensin tehdä tämmöisiä matkoja. Eipäs Helmi koskaan pääse tämmöisille matkoille. Janottaa ja polttaa ja kurkku korisee.
On yksitoikkoinen talvinen iltapuhde. Seinän takana hurisee räätälin kone aina vähän päästä pitkän kiihkeän hurinan ja vaikenee taas. Äiti on kyllästynyt Irjan ruokkimiseen, ottanut sen syliinsä ja tuntee silmissään kosteata. Hänen mieleensä tulee Jumalakin niinkuin jokin voitettu, muistonakin kiusallinen seikka joltain entiseltä elämän asteelta. Ei edes sairas lapsi siinä hänen sylissään sovi yhteen Jumalan kanssa. — Tuolla hurisee ompelukone, se ansaitsee hyvin, mutta mikään ei meillä enää riitä ja joka päivä on katkerasti todettava riippuvaisuus ympäristön talollisista. Ei ole sen tympäisevämpää kuin Jumalan ajatteleminen näissä oloissa, tässä ummehtuneen kankaan lemussa. Eikä pääse eroon tästäkään onnettomasta, ei kuole tämäkään. Kuinka olikaan olevinaan silloin kun tämäkin syntyi ja sille nimeä valittiin: Irja Kyllikki, uh! — Malmion rouva tunsi kasvoissaan väänteitä ja nytkähtelyjä ja tunsi että ne olivat rumia.
Pikku Irja olisi nytkin melkein mieluummin muualla kuin äidin sylissä. Hän ei kumminkaan pyri poiskaan, mutta kun äiti aikoo ruveta häntä riisumaan, niin hän panee vastaan. Hänellä on tällä hetkellä suunnaton vastenmielisyys riisumiseen. Äiti tekee väkistä ja Irjan käheä itku kuuluu isän korviin. Isä tulee, Irja näkee isän silmät ja viikset ja parkaisee kiihkeämmin. Isä läiskäyttää häntä sormillaan takapuoliin.
— Älä sitä onnetonta hakkaa, sanoo äiti väsyneesti.
— Meneekö Irja nukkumaan, vai? tiukkaa isä.
Itku kuivaa kurkkua, siellä on ikäänkuin kuumia neuloja, jotka yhä syöpyvät. Kuihtuneet kasvot ovat itkiessä nuhraantuneet, tukka näyttää luonnottoman kiharalta ja vahvalta. Irja painaa päätänsä tyynyyn ja tuntee siitäkäsin taas tänäkin iltana pienen olemuksensa ympärillä yhden eletyn, hyvin tavallisen päivän äärettömän sisällyksen, joka polttavaa kurkkua myöten yhäti koskettaa häneen.
Sillä lailla jatkuu päivien raskas sarja. Kun ei luonto saa lasta paranemaan, niin se muovaa hänen elämälleen näissä poikkeusoloissakin jonkinlaisen ehjyyden. On välillä joulunpyhät, Irjan kärsimys on leppeämpää. Sitten aurinko alkaa paistella kamarin lattialle ja pikku Irjan ajatus kääntyy ensi kerran selvästi kauemmaksi taaksepäin: että ennenkin on ollut tämäntapaista auringonvaloa, että on niinkuin tässä olemisessa jotain palautuisi. Yllään nuhraantuneita vaatekappaleita hän istuu yksin kamarin lattialla, ja kun ei kukaan näe, painaa päänsä lämmenneeseen riepumattoon, kuvitellen olevansa piilosilla hiljaisuuden kanssa. Menee päiviä, joina ei ompelukone ole hurissut ollenkaan. Kurkkuakaan ei aina polta, tuntuu niinkuin siellä olisi vain kuivaa puuta. Isä ja äiti ja Helmi ovat kukin tekemässä jotakin, jota heidän pitääkin tehdä. Kun on näin hyvin hiljaa, niin sitten ei ahdista niin.