Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

by Frans Eemil Sillanpää

Näin liikkuu pikku Irjan sielu jatkuvien päivien aarnioissa koskaan palaamatta semmoiseen sokkeloon, synkkään tai valoisaan, jossa se ennen on käynyt. Hän ei koskaan enää itke kiihkeästi ja jotkut jo arvelevat, että hän sentään paranee nyt kun on suvi ja päivänpaistetta. Mutta tämä hiljainen muutos ei johdu paranemisesta, vaan siitä, että näkymätön ilmapiiri pikku Irjan ympärillä on muuttunut ja yhä muuttuu. Irjasta tuntuu, niinkuin isä ja äiti ja Helmikin olisivat tulossa jollakin lailla sairaiksi; ei niin, että heidän tarvitsisi itkeä, mutta muuten vaan he ovat tulossa samanlaisiksi kuin Irja. Isällä ja äidillä on vielä jotakin hyvin pitkällistä toimitettavaa ennenkuin he pääsevät ihan Irjan tasalle; he toimittavat sitä monien muiden ihmisten kanssa, joita heillä käy ja joiden luona he käyvät; eivätkä he koskaan enää vihastu Irjalle. Helmin tekee mieli olla siellä missä isä ja äitikin, mutta mielellään hän on myös Irjankin luona. Irja ei enää muista semmoista kuolemaa, josta aikaisemmin puhuttiin; tämä on jotakin muuta, johon he kaikki ovat valmistumassa; ei se ole kuolemaa, kun isä ja äiti ja Helmikin ovat siihen tulossa, ja eiväthän he ole juoneet livekiveä eivätkä siis kuole.

Huolimatta noista hienoista näkymättömistä sielunliikunnoista ei Malmion Irja ulkonaisesti enää ollut mikään miellyttävä nähtävä. Hänen kasvoillaan, käsillään ja vaatteillaan oli omituinen taipumus aina pysyä hiukan nuhraisina, ja kuihtuneeseen ruumiiseen nähden oli tukan luonteessa ikäänkuin jotain suhdatonta. Hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman hentoa, joka ikävän näköisen pinnan alta kiusasi herkkätuntoista ihmistä. Lääkäriäkin vaivasi epämukava tunne aina kun hän hoiti Malmion tyttöä, vaikkei se millään tavalla ollut hankala potilas. Ja kun santaläjässä oli leikki parhaillaan ja Irja tulla paarusti siihen viereen, niin tulivat leikkijät haluttomiksi, vaikkei Irja mitenkään häirinnyt leikkiä, ei muuta kuin katseli ja korisi. Helmi kyllä tällöin, nyttemmin jo, erosi toisten joukosta ja tuli holhoamaan Irjaa poispäin; hän ei yhtynyt toisten haluttomuuteen, tahtoi ikäänkuin pitää Irjan puolta heitä vastaan. Se oli uusi piirre Helmissä.

Isän ja äidin tympeytyneeseen elämään taas oli vallankumous tuonut suurta virkistystä. Heidän silmänsä tosiaan aukenivat ja heidän tajuntaansa valui mahtavana tunne siitä, kuinka hekin taas pääsevät tyhjyydestänsä kohoamaan siihen asemaan, mikä heille kuului. Kuinka saattaakin ihminen kangistua oleviin oloihin. Kun Malmion rouva ajatteli näitä talojen emäntiä, niin häntä sekä harmitti että säälitti. Ne kulkevat vuodesta vuoteen pakarin, puodin ja navetan väliä päällyshame nostettuna vyötäisille ja kasvoilla ainaisen aherruksen tylsä ilme. Ne eivät ole milloinkaan nähneet ainoatakaan teatterikappaletta, eivät tiedä teatterista muuta kuin että se on pirun puolella samanlainen laitos kuin on kirkko jumalan puolella. Ne eivät tiedä mikä mies oli Tarviini ja mikä oli Marksi. Niiden tietämättömyys oli suorastaan ilmiömäistä. Mutta kun Malmion rouva meni taloon, niin ei emäntä yhtään pysähtynyt retkellään pakarista navettaan, vaan antoi hänen kulkea perässään ja siinä puhua asiaansa, ja ennenkuin vastasi hänen puheeseensa, niin huusi jotain piialleen. Malmion rouva ei semmoisesta loukkaantunut, häntä vain ylväästi hymyilytti tämä hurskaan moukkamaisuuden mahti.

Malmion pariskunnan henkinen elämä virkistyi ja kohosi. Monta unohtunutta elämystä elettiin uudestaan, hienoina vivahduksina puolisot jälleen näkivät toisissaan ne piirteet, jotka kerran olivat saaneet heidät yhtymään. Pienistä asioista ei enää tullut kinoja, tuo suuri yhteinen nousu vei niiltä maun ja kärjen. Tämä oli kuin yhä edistyvää soitantoa. Oli suloista saada uusi sanomalehti käteensä, kun tiesi että siinä aina oli uusia nousun viestejä. Nyt vasta alkoi selvitä sekin asia feotaalilaitoksesta nykyajan kapitalismiin. Niin, juuri niinhän se oli. Porvarit — miksi heitä vihata, kehittymättömiä olentoja, joille todellinen tiedon maailma, kaikenlaisista opistoista huolimatta, oli niin tuiki tuntematonta. Malmion rouva muisteli kaupungista tuttuja perheitä, jotka olivat samalla tiedon asteella kuin hekin. Kaikki he nyt nousevat, mutta kyllä heille on tilaa. Me olemme tällä paikalla ainoat kehittyneet, tavallaan kuin herrasväkeä… Mielessä vilahti, että heillä sitten on palvelija…

Nämä olivat Malmion rouvan pieniä, pieniä sydämen iloja tähän aikaan. — Nyt elämä kohoo, entisyys on unta… Minun runoni painetaan… Sairas pikku Irja vain oli huomattavin entisyyden viipyvistä jäännöksistä. Äiti — ja isäkin — pitivät siitä yhä parempaa huolta aina kun vain sopi. Harvoin se heille kyllä sopi, sillä aika riensi sitä kohden mikä tuleva oli. Yhä huimemmin ja yhä kauemmaksi jäivät taakse ne ajat, jolloin Irjan onnettomuus sattui. Irjalla itsellään ei tietysti ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä mitä tapahtui; sen hän vain käsitti, että maailmassa oli nyt paljon semmoista, mikä oli paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen kipunsa.

Kunnes hän eräänä yönä hyvin pitkien aikojen kuluttua heräsi siihen, että isä otti hänet syliinsä, kääri äidin vanhaan takkiin ja kantoi rekeen. Helmi oli silloin jo reessä valmiina.

* * * * *

Keskellä levotonta yötä riehuu Malmioska kirkonkylän tiellä. Hän on sotkeutumaisillaan kiitävien hevosten jalkoihin, kun hän tavoittaa suitsipieliin ja huutaa: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita!" Yhdessä reessä on kahdeksankin miestä, kasvoillaan villiintynyt ulkoilman luoma ilme. Toisessa reessä on korkea röykkiö laatikoita ja niitten päällä kolme miestä. Toisia juoksee jalkaisin. Tuolla tulee yksi ratsain ja ulvoo: "Oo, rinta puhke, rinta puhke!" Se on kirkiisi. Se sivaltaa ohi ajaessaan Malmioskaa piiskalla, mutta Malmioska yrittää yhä kiihkeästi palauttaa pakenijoita. Kahden puolen tietä on pimeitä herrasasuntoja.

Keskellä humua pysähtyy reki tien sivuun, hiukan ojaan kallistuen, ja Malmioska temmataan reen luo. Hän tuntee raa'assa yöilmassakin Irjan uikutuksen, tuntee Helmin muodon ja älyää lopulta miehensäkin. Koti? kuinka koti jäi? Mies ottaa ensin Irjan syliinsä, työntää vaimon tilalle ja antaa sitten Irjan hänen syliinsä, istuu poikkipuolin vaimon jalkojen päälle ja sivaltaa hevosta, naapuritalon tuttua harmaata. Reet kalahtavat yhteen, kirotaan. Perässä tulevat tykkirattaat. Suu toistaa itkien: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita" — ja mielessä käväisee jokin hellä tunne miestä kohtaan.

Pikku Irjan hiljainen korina se vain kuuluu äidin korvaan tämmöisessäkin menossa. Mutta mitä pikku Irjan hämärtyvässä sielussa nyt liikkuu, sitä ei tavoita joustavinkaan mielikuvitus. Mutta sen tajuaa, että hän on hyvin keskeinen olento tässä joukossa. Hän edustaa sitä tulevaa polvea, joka ei koskaan tule; jonka ei enää tarvitse jäädä odottamaan, mitä tästä "lopuksi" tulee; jonka kohdalta tämä siis on valmista.