Heikko ääni sanoo: "Antakaa häppää, äite, antakaa."
— Ei lapsikulta, jumalan tähden… Kun äiti korjaa lapsen peitteitä tuntee hän, että poski on tulisen kuuma.
Pitkä jäätie rahisee monisataisen hevosjonon alla. Etupää pääsee jo maihin ja samalla leviää saattueessa jokin tieto kenenkään sitä sanomatta. Kukin saa sen nähdä kun ehtii kohdalle: tien vieressä on nukertuneena lihava herrasmies sukkasillaan.
— Häppää, äite, antakaa häppää.
Hevosjono kaikkinensa etenee yhä samaa vauhtia. Aamun valjetessa päästään rautatieasemalle. Huppujen sisältä ei ole enää kotvaan kuulunut häpänpyyntöä, mutta hengitys on käynyt lyhyemmäksi ja läähättäväksi. Joskus koko huppu kiihkeästi hytkähtää. Äiti hokee: "Herra jumala — lapsikulta."
Asemalla he jossain kolossa pääsevät istumaan ja saavat vettä, jota ei pikku Irja kumminkaan enää juo, vaikka huulet elehtivät. Silmät ovat raollaan ja niistä vilkkuu valkoista. Tampereella 1916 alkanut kärsimys päättyy. Kun äiti alkaa päästellä huppuja, huomaa hän, että isä on koonnut lapsen ympärille kaikkein likaisimmat ketteet, joita äiti ei viime viikkoina ole ehtinyt pestä.
Pikku Irja oli kuollut ensiksi. Sitten kuoli äiti, joka ammuttiin kauhean kiihoituksensa vuoksi. Sitten kuoli Helmi, joka pakomatkalla myös oli saanut taudin, ja sitten kuoli isä vankilassa. Sitten suomalaiset jo saavuttivatkin täydellisen itsenäisyyden ja sitten alkoi kiihkeä, vaikka aseeton taistelu kuninkuudesta ja tasavallasta.
Kun elämä riutuu
On heinäkuun loppupuoli, aikainen aamu. Vanha tuttu tunne kesän katoovaisuudesta vivahtelee jo aamuauringossakin, sen kirkkaus on jäykempää. Heinätyö on lopullaan, ruis vaalenee. Siellä täällä katsahtaa toisestaan tietämättä ihmissilmä ulos aamun koskemattomuuteen, ja elettyjen vuosikymmenien kertyneet elämykset ovat kunkin silmän taustalla hetkisen saapuvilla ikäänkuin antamassa väriä tämänkin hetken elämykselle. Ja päivä, vanha, iäti kiertävä jättiläisilmiö, nousee taas ja ottaa kaiken elämän haltuunsa — elämän ja kuoleman. Valtava on tämmöinen aamuhetki, kun miljoonat erilaiset ihmissielut siirtyilevät unen todellisuudesta päivän harhaan.
Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies, jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.