Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

by Frans Eemil Sillanpää

Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan… Mummu menee ja täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle. Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus, tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.

Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja. Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet. Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan pojan yksinäistä heräämistä.

Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään: kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka päivä vieläkin näin nousee… Mummu haukottelee kevyesti ja hänen unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi. Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö… Ja sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen, ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä, mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään. Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa, ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime jouluna sitäkin vielä oli… Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?

Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.

* * * * *

Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet. Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.

Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan, perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan talven elämästä.

Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan. Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.

Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. — Jos minä kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa aamupannuaan kiehuttamassa… Ei saada edes silakoita tänä syksynä, ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat — saataisiin edes suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta — minun on mentävä niittämään — on mentävä vaan — ehtoopäivällä minä saan korjata ne ruot sieltä — pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset ajat.

Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.