Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan, raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen ripillä käynti… Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta, johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku, kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä. He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin, kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. — He olivat ottaneet kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti noissa yhä karttuvissa häiriöissä.

Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.

* * * * *

Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa, laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää; perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.

Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka… Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.

Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia, sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa perästäkään hevosta.

Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua, on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on nukahtanut.

Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä, kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee — taatan silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää…

Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei… Taata on jo luokonsa laidassa ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut, tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen, ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys… Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.

Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta katsovat armahtamattomina synkät pilvet.