Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi. Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa. Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa hyvin, hyvin kauan sitten.
Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle harvinaisen suosiolliset.
Kadonnut
Martti Virtanen — nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen, joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien hävinnyt.
Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää — nyttemmin kuollutta — ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella. Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö, paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa, joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa. Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan, kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.
Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista, puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti, ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean matkimisen arvoista.
Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin pehtooriksi.
Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa. Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille, kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi, hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista kehitystä.
Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili. Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.
Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni — (kuoli sittemmin Lappeenrannan vankileirissä) — ja tämä Kalle oli siitä erikoinen, ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai yhdeksän kuukautta.